Moi,
Jatketaan Famicomilla tälläkin viikolla. Luvassa on karusta vaikeusasteestaan tunnetun Capcomin tasoloikkasarjan ensimmäinen osa konsoleilla vuodelta 1986, Makaimura, eli meikäläisittäin Ghosts’n Goblins.
Moni varmasti tietää tämän ainakin nimeltä, joten mikään eksoottinen erikoisuus ei ole kyseessä. Homma alkaa siitä että ritari Arthur on piknikillä prinsessan kanssa jonka pirulainen kidnappaa ja Arthurin hommaksi jää tasoloikkia kuuden kentän verran pelastushommiin. Arthur hengaa muuten jostain syystä prinsessan kanssa pelkät kalsongit jalassa. Tämä on myös pelin keskeinen mekaniikka: Hahmo kestää kaksi osumaa, ensimmäinen tuhoaa haarniskan ja jättää sankarin kalsareisilleen, toinen nappaa nirrin pois. Haarniskan voi saada takaisin kentistä. Muuten mennään peruskaavalla A-nappi hyppää, B-nappi heittää aseella. Aseistusta löytää randomien ja vähemmän randomien droppien muodossa vihollisilta, mutta sanotaanko, että millään muulla kuin tikarilla et halua tätä pelata. Miksikö? No, siksi että tikari on pelin nopein ase ja tässä tarvitsee kaiken mahdollisen ajan reagoida vihollisiin. Protip: soihtua et halua koskaan, se on kuolemantuomio.
Pelin teema on vahvasti halloween-tyylin kauhuaiheinen: Heti alussa ollaan hautausmaalla zombien keskellä, löytyy linnaa sun muita perinteisiä jänskätyslokaatioita. Viholliset noudattavat samaa, hyväksi havaittua tyyliä. Mukana on klassinen välibossi, surullisenkuuluisa Red Arremer, eli sama tyyppi, joka sai myöhemmin oman pelisarjan, Gargoyles Quest ja nimen Firebrand.
Viholliset painavat päälle joka puolelta jatkuvalla syötöllä ja monet kestävät monta osumaa. Tässä pelissä ollaan jatkuvasti helisemässä ja selviytymine on jatkuvasti hiuskarva varassa. Sanoisin, että tämä Famicom-versio on pelin vaikein, esimerkiksi Snesin versio vaikutti paljon helpommalta, ainakin minun muistikuvieni mukaan. Jo toisen kentän tikaskohta tuotti harmaita hiuksia. Pelin kuuluisin jäynä on muuten se, että hemmetinmoisen urakan jälkeen peli sanoo “Se olkin vain illuuusio, vedä uusiks”. Sitten peli pitää pelata uudestaan ja loppubossi pitää voittaa huonommalla aseella. Ehe,ehe.
Teknisesti Famicon-versio (myös NES) on hieman kyseenalainen. Peli selvästi venyy ja paukkuu paikoitellen liitoksissaan ja toisinaan tapahtuu outoja glitchejä. Myös kontrolleissa on pientä tahmeutta, mikä ei helpota jo valmiiksi vaikeaa peliä. Ulkoasu on muuten ihan mukava, ei nyt mikään näyttävä, mutta toimiva. Monen spriten ulkonäkö on hyvä ja mieleenpainuva. Tunnarimusiikki on klassinen ja yksi tunnistettavimmista aikansa tuotoksista.
Makaimura on maineensa ansainnut hankalana tapauksena, kyllä tämän kanssa saa äheltää illan jos toisenkin ennen kuin hyvä loppu tärähtää ruudulle. Joku siinä kuitenkin viehättää, joten sanoisin että peli on enemmän kuin osiensa summa ja ansaitsee asemansa klassikkojen joukossa kynsin hampain roikkumalla ja nipin napin. Aivan kuin Arthur, joka yrittää epätoivoisesti selvitä armottoman vihollislauman keskellä.
Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitos kaikille ja palaan taas pian asiaan!
-malone
Comments