Hulkkosella Kylässä

 Moi,

Tällä kertaa pelinä on Playstation 1:n vuonna 1995 ilmestynyt Space Hulk, ajalta jolloin Electronic Arts julkaisi muitakin pelejä kun vuosittaisia urheilusarjoja. Hieman hämäävästi tämä on itseasiassa sarjan toinen osa, vaikka missään ei moista mainita. EA julkaisi vuonna 1993 ensimmäisen Space Hulkin PC:lle ja Amigalle. 

Tässä tapauksessa on parasta selventää, että mikä ihmeen Space Hulk? No, Space Hulk on Games Workshopin Warhammer 40000 -maailmaan sijoittuva lautapeli, jossa Space Marinet pyrkivät suorittamaan tehtäviä avaruudessa ajelehtivissa valtavissa hylyissä, jotka vilisevät Alienin xenomorphien kaltaisia mörköjä, Genestealereita. Asetelmaan liittyy paljon muutakin, mutta siinä idea lyhykäisyydessään. 

Nyt tarina kuuluu niin, että valtava Space Hulk on törmäyskurssilla ihmisten asuttaman planeetan kanssa ja ainoa keino muuttaa sen kurssia on päästä hylyn konehuoneeseen ja aktivoida sen moottorit. Homma lankeaa Blood Angels -nimiselle marinejaostolle, joka lähettää eliittisotilaansa raskaissa Terminator-haarniskoissa hylyn pimeille käytäville. Pidin huvittavana, miten tehtävänjakoa ja palopuheita pitävällä komppanian päällikölläkin on haarniska päällä kun hemmo jakaa ohjeita valtaistuimeltaan. Kampanjan lisäksi löytyy lajitelma yksittäisiä tehtäviä. Osa on ensimmäisestä pelistä, osa lautapelistä mukailtuja ja osa kokonaan uusia. 

Tämä PS1:n konsoliversio ei yritä jäljitellä lautapeliä, vaan tekee hieman omanlaisensa twistin lähestymistapaan. Pelissä ohjataan yhtä hahmoa reaaliajassa, mutta jujuna on, että pelaajan pitää suurimassa osassa tehtäviä jakaa käskyjä myös mukana olevalle ryhmälle. Ohjattaavaa hahmoa voi vaihtaa lennosta, käskyjä on paljon liikumisesta suuntien vahdintaan, esineiden käyttöön, ovien avaamiseen ynnä muuhun. Tämän lisäksi käskyjen jaossa karttanäkymässä on aikaraja, jonka loputtua aika alkaa kulua riippumatta siitä, onko kaikkien hommat selvillä, vai ei. Lisäksi Genestealerit painavat armotta kimppuun ja niitä spawnaa tietyistä kartan paikoista lisää jatkuvalla syötöllä. Marineilla on toki pyssyt ja yksi tyyppi lahtaa helposti kymmenittäin kimppuun ryntääviä Stealereita, siis olettaen, että marinella on tilaa ja aikaa ampua. Marinet ovat nimittäin hitaita ja kömpelöitä, sekä yksi mies tukkii koko käytävän, joten liikkumisjärjestys ja suunnat on aina otettava huomioon. Jos Genestealer pääsee kimppuun, todennäköisyydet eivät ole marinen puolella, vaikka lähitaisteluakin voi yrittää. Jos Genestealer pääsee yllättämään takaa, nirri lähtee lähes varmasti.

Näistä aineksista keitetään yllättävän toimiva soppa, jonka tunnelma on edelleen erinomainen, ei vähiten CD:ltä streamattavan äänimaailman ja ambienssin ansiosta. Karttanäkymän aikaraja, karmivat viholliset ja tehtävien sadistisesti suunnitellut tavoitteet ja kartat tekevät kokemuksesta aidosti hieman karmivan ja paikoitellen aito paniikki iskee, kun yrittää epätoivoisesti pitää homman kasassa ja jakaa kaikille sopivat ohjeet. 

Pelin ulkoasu ei ole kauneimmasta päästä, vaikkakin lähelle tunkevat Genestealerit ovat varsin vaikuttavan näköisiä. Kaikki ajaa kuitenkin asiansa ja PS1:n pikselimössöön tottuneelle kaikki näyttää varsin hyvältä. Erikoismaininta mahtaville ääninäyttelysuorituksille, varsinkin kuolevan marinen lakoninen “alas, I am fallen” on kaikkien aikojen suosikkejani. 

Nykyään Space Hulkista on useampikin uudempi remake, joihin aion tutustua jossain vaiheessa, mutta tämä PS1:n Vengeance of the Blood Angels on kestänyt pelattavuutensa ja tunnelman osalta aikaa yllättävän hyvin. Peli siirtää lautapelin epätoivon erinomaisesti reaaliaikaiseen konsolipeliin. 

Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!

-jarmo