Moi,
Seuraavan kuukauden aikana blogissa on luvassa Marvel-mania, koska Disney julkaisi trailerin tulevasta X-Men ‘97 -animaatiosarjastaan ja samalla paljastui, että sen julkaisupäivä on 20. Maaliskuuta, eli kuukauden kuluttua. Tarjolla on siis kuukauden ajan erilaisia Marvel- ja etenkin X-Men pelejä. Lukuisista sarjakuvien supersankariporukoista Ryhmä-X on aina ollut ehdoton suosikkini ja ysärin animaatiosarja oli reippaasti parempi, mitä sen ajan lauantai-aamujen animaatioilta oli lupa odottaa, joten nostalgia on korkealla.
.jpg)
Sarjan aloittaa ensimmäinen kunnollinen X-Men lisenssipeli, Sega Mega Driven vuonna 1993 ilmestynyt X-Men. Pelin tarina on suoraviivainen: Magneto on jälleen juoninut suunnitelman Ryhmä-X:n päänmenoksi, tällä kertaa ideana oli tartuttaa Professori Xavierin koulun harjoitustilaan, Vaarahuoneeseen virus, joka muuttaa Ryhmä-X:n treenisession astetta totisemmaksi taistoksi. Näin saadaan syy käydä useassa sarjakuvista tutussa paikassa pelin melko lyhyen keston aikana. Jim Leen vuonna 1991 alkanut X-Men -sarja on toiminut esikuvan ehkä useimmille hahmojen videopeliesiintymisille, mikä ei ole sinänsä ihme, sillä rebootattu X-Men #1 on edelleen kaikkien aikojen eniten myynyt supersankarisarjis, yli 8 mijoonan kappaleen myynneillä. (Myös toiseksi myydyin on X-meniin sidoksissa, nimittäin Rob Liefeldin X-Force #1, niin ikään vuodelta 1991, joka myi päälle 5 miljoonaa).
Valittavia hahmoja on maltillisesti neljä kappaletta: Kyklooppi, Gambit, Painajainen ja tietysti Wolverine. Jokaisella on oma erikoiskykynsä, kuten olettaa sopii, mutta muuten kolmen napin systeemi on kaikille sama: hyppy, hyökkäys ja mittaria käyttävä erikoiskyky. Välinäytöksissä ja “avustus hyökkäyksenä” vilahtaa muitakin hahmoja, mutta tähän hätään rahkeet riittivät vain neljään pelattavaan hahmoon, jotka todennäköisesti valittiin sen hetkisen suosion ja toimintatasoloikassa toteuttamisen helppouden perusteella.
Pelattavuus on odotetun suoraviivaista. Kentissä hypitään ja loikitaan, sekä mätkitään vastustajia kumoon, lopuksi on vuorossa pomotaistelu. Mikä sen sijaan ei ole ihan niin suoraviivaista kuin voisi olettaa on kenttäsuunnittelu. Ei tämä mikään Metroidvania ole, mutta kentät eivät myöskään ole putkia, vaan niissä on jonkin verran tutkittavaa ja oikea reitti pitää usein löytää kokeilemalla. Tätä voi pitää joko hyvänä tai huonona asiana, mutta kun ottaa huomioon, että pelin kesto on noin 45 minuuttia, niin kenttien suunnittelu lisää hieman uudelleenpeluuarvoa. Kontrolleissa ei ole varsinaisesti mitään valittamista, mutta ne voisivat olla myös aavistuksen tarkemmat. Tämä asia korjattiin muistaakseni jatko-osassa.
Vaikeustaso on “Mega Drive”, eli aluksi peli tuntuu vaikealta, mutta pienellä kärsivällisyydellä homma alkaa sujua, kunhan hoksaa, mitä peli vaatii pelaajalta. Tässä ei olla lähelläkään Contran kaltaista, masokismia hipovaa sormiakrobatiaa.
Ulkoasu on tyylikäs ja alkupään Mega Driven parempaa osastoa. Kaikki hahmot tunnistaa välittömästi ja animaatiot, vaikka ovatkin melko yksinkertaiset, kaikki tukevat hahmojen fiilistä ja ovat kunkin hahmon taistelu- ja liikkumistyyliin sopivat. Tässä on myös muutama todella menevä ralli taustamusiikkina.
X-Men Mega Drivelle on Konamin kolikkopeli beat ‘em upin ohella ensimmäisiä kunnon X-Men pelejä ja hyvä ensimmäinen esitys 16-bittisillä konsoleilla 8-bittisen ajan räpellyksien jälkeen. Oma muistikuvani on, että kakkososa parantaa vielä kaikilla osa-alueilla, mutta se jääköön toiseen kertaan.
Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!
-jarmo
Comments