Enkelin Siivin

Moi,

Tällä viikolla on vuorossa toinen kotoisan NESin peli, sillä tämänkertaisen blogauksen aihe valikoitui ikäänkuin itsestään viimekertaisen postauksen yhteydessä. Nintendon Kid Icarus (Light Mythology: Mirror of Palutena) vuodelta 1986. Kid Icarus on sarjassamme Nintendon periteisiä, mutta vähälle huomiolle jääneitä sarjoja, joka herätettiin henkiin 3DS:llä ja säännöllisillä hahmojen vierailuilla uusissa Smash Bros. peleissä. Tätä pidetään monella tapaa Metroidin sisarpelinä, molemmissa tuottajana hääri Gunpei Yokoi, tuo ristiohjaimen keksinyt herra. Yhtäläisyyksiä Metroidiin on mm. samanlainen salasanasysteemi, yleisilme ja noita meduusamaisia Metroideja vilahtaa tässäkin pelissä vihollisina. 

Minulle Kid Icarus oli tuttu enimmäkseen nintendo-Lehden sarjakuvista, sekä Kapteeni N animaatiosarjasta. En muista pelasinko tätä koskaan kersana, mutta kyllä pelin olemassaolo on ollut tiedossa siinä missä Marion ja Zeldankin. Ostin tämän vasta 2010-luvulla ja hieman syvemmin peliin perehdyttyäni siitä muodostui eräänlainen myöhemmän ajan suosikki, vähän samaan tapaan kun vaikka Goemonista. 

Pelin tarina menee kutakuinkin näin: Palutena (lieneekö Athena?) on pillvissä sijaitsevan valtakunnan kuningatar ja kaikki vaikuttaa todella mukavalta. Kunnes, ilkeä Medusa tulee ja kaappaa Palutenan ja orjuuttaa siivekkäät asukkaat. Onneksi kuninkaallisen kaartin uusi alokas, Pit pääsee karkaamaan vankityrmästä ja lähtee pelastusretkelle. Tavoitteena on siis kivuta Haadeksen majoilta takaisin Olympokselle ja näyttää Medusalle närhen munat. Kin Icarus on siis vahvasti Kreikan mytologiasta vaikutteita ottava tasoloikka.

Icarus on siinä mielessä hyvin erikoinen peli, että se vaikeusaste on ikäänkuin etupainotteinen. Meinaan sitä, että se tuntuu alussa vaikeammalta kun lopussa. Tämä johtuu siitä, että taustalla pyörii useampikin systeemi, joita ei sen kummemmin selosteta pelaajalle. Tässä on pisteisiin perustuva level up, jossa jokaisen kentän jälkeen katsotaan, saako Pit lisää kestopisteitä. Lisäksi mukana on “taitolaskuri” jota ei näe missään. Se ynnää mm. Tapetut viholliset, kerätyt sydämet, esineet, ohi ammutut nuolet jne. Sitten tietyn pistemäärän täyttyessä Pit saa kentistä löytyvistä upgradehuoneista tehokkaammat nuolet, voimatasolla 1-5. Eikä tässä vielä kaikki, mukana on muutakin mystistä, sekä erikoishuoneita, esineitä, kauppaa sun muuta vuoden 1986 mittapuulla edistyksellistä systeemiä. Harmi vaan, että tämä ei välity millään tavalla ensimmäisttä kenttää kokeilevalle pelaajalle, joka todennäköisesti kuolee, eikä ymmärrä muuta kun että “tuntuipa vaikealta”. Oikeasti tässä kannattaa grindata alussa pisteitä, jolloin 2. Ja 3. Kenttä tuntuvat jo huomattavasti mielekkäämmiltä. Pelissä on 4 maailmaa, joista 1 & 3 ovat ylöspäin scrollaavia, 2 sivulle scrollaava ja 4 on shoot ‘em up, jossa lennetään. Monipuolisuuttakin siis löytyy. Kolmen ensimmäisen maailman 4. Kenttä on sokkelomainen Palatsi, jossa voitetaan pomo ja saadaan yksi kolmesta pyhästä aarteesta, kun nämä on löydetty, Pit on valmis lentämään pilvipalatsiin Medusaa vastaan. 

Kid Icarus on hankala peli, jos ei tiedä näistä systeemesitä, mutta siitä tulee paljon mielenkiintoisempi, kun pelliin perehtyy. Silti, palatsit voivat olla kinkkisiä, koska oikea reitti Pomon luokse pitää löytää sokkelomaisesta kentästä. Lisäksi näissä kentissä vaanii pelin pahamainesin vihollinen: Munakoisovelho. Nämä pirulaiset heittävät munakoisoja, jotka osuessaan kiroavat Pitin munakoisoksi, joka ei voi hyökätä. Ainoa tapa päästä eroon kirouksesta on löytää sairaala, joka siis meinaa sitä, että takapakkia tulee reippaasti, tai jos Pitiltä lähtee nirri. Varsinkin 3. Palatsin loppusuoralla oleva huone, jossa kaksi Munakoisovelhoa on asetettu strategisesti mahdollisimman hankaliin kohtiin huonetta on tiukka paikka, koska yksi osuma meinaa koko kenttää alusta. Tämä heebo oli muuten Captain N -piirretyissä King Hippon aisaparina ja vakiopahiksena.

Kid Icaruksen grafiikka ja äänimaailma on jännä. Tietyllä tapaa tässä vielä näkyy varhaisen NESin rajoitteet, mutta taas toisaalta ainakin minä tykkään tästä todella paljon. Väripaletissa, spriteissä ja Hip Tanakan musiikissa on sitä jotain, mistä oikein huokuu “tämä on perinteinen videopeli” jotenkin hyvällä tavalla. Sitä on vaikea selittää, mutta sen tietää. Ekassa Super Mariossa on sama tunne.

Kid Icarus on vähälle huomiolle jäänyt peli, jolla tosin on ainakin meikäläisen käsityksen mukaan oma, pieni, fanikuntansa jotka jaksavat toivoa sarjan seuraavaa osaa vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Onneksi 3DS:n peli helpotti tuota odotusta ja onhan sitten myös Smash, jossa ainakin Pitillä ja Palutenalla pääsee nykyään pelaamaan muita Nintendon hahmoja vastaan. Erittäin hyvä, joskin omaperäisyytensä takia monelle kryptiseksi jäävä peli. Tämä omaperäisyys toisaalta tekee pelistä mielenkinitoisen vielä näin pitkän ajan jälkeen. Kasarilla ilman apuja kokemus olisi todennäköisesti ollut toisenlainen. Netistä löytyvät jenkkiversion salasanat eivät muuten toimi, ainakaan minun PAL-kopiossani. Sääli, sillä Kid Icarus on tunnettu hassuista kikkailupasswordeistaan. Tässä on myös useampi loppu, riippuen pointseista ja miten noin muuten suoriutuu. Olen saanut toiseksi parhaan, tällä kertaa tuli keskivertosuoritus. Loppuscreenissa Pitistä tulee joko maanviljelijä, sotilas, upseeri, tai sitten Pit kasvaa isoksi ja atleettisen näköiseksi heerokseksi ja saa kaikkein muikeimmassa lopussa vielä Palutenalta suukon.

Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia kaikille lukijoille, palaan taas pian asiaan!

-malone