Hei,
Nyt on vuorossa aimo annos nostalgiaa. Hankin pari viikkoa sitten takaisin erään lapsuuden suosikkipeleistäni, nimittäin tällä kertaa katsotaan, miksi Capcomin vuoden 1990 DuckTales eli Ankronikka on niin mainio peli.
DuckTales ei varmaan paljon esittelyjä kaipaa, joten siirrytään suoraan asiaan. Tämä oli muutaman muun ohella (SMB 3, Punch Out, Mega Man 2, Bubble Bobble & Double Dragon 2) varmasti eniten Nesissäni viihtyviä pelejä, kunnes vuosien varrella joutui hävyksiin konsolin kera. Konsolin sain myöhemmin takaisin, mutta alkuperäinen DuckTales jäi ties minne. Nyt tilanne on korjattu, koska Famicomin vastaava irtosi edullisesti. Pääsin pelaamaan aitoa Ankronikkaa ensimmäistä kertaa lähes 20:een vuoteen, ilman mitään emulaattoreita tai muita moderneja härveleitä, juuri sellaisena kuin se oli ilmestyessään vuonna 1990.
Ideana on, että Roope kerää aarteita ympäri maailmaa (alkuperäiskansoilta ei ilmeisesti kysytä mitään, ne kepitetään hiljaisiksi) ja jopa Kuusta, NESille tuttuun tapaan tasoilla loikkimalla. Jokaisen landian lopussa taistellaan pomoa vastaan, kuten on totuttu ja viimeiseksi luvassa on pieni juonitwisti. Jännä juttu, miten vähän olin loppujen lopuksi unohtanut. Kaikki tuntui edelleen tutulta ja muistin lähes kaikki pikku kikat ja salaisuudet edelleen. Pelin omintakeisin ja ehkä haastavin hallittava mekaniikka on roopen keppihyppely, jolla pompitaan kuin pogolla. Sekin luonnistui kun ennen vanhaan ja muistin että se keskiosa eli itse keppi on se, mistä osumat lasketaan, ei pidä laskeutua tasoille liian räpylän reunalla. DuckTales ei koskaan ollut vaikeimmasta päästä ja alle puolen tunnin peluun jälkeen ruudulla scollasi jo lopputekstit.
Pelissä on loppujen lopuksi yllättävän paljon jemmattuja paikkoja ja kentille omintakeisia pikku juttuja, kuten, että Himalajalla kepillä uppoaa lumeen ja jäällä räpylät lipsuvat. Animaatiot ovat aivan parhaasta päästä Famicomin tarjontaa ja muutenkin ulkoasu on mainio. Kaikki on hyvällä maulla tehtyä pikseligrafiikkaa ja väripaletti on miellyttävä ja aiheisiin sopiva. Roopen pyrstön heilutus kepillä lyöntiä ladattaessa saa edelleen hymähtelemään huvittuneena. Myös musiikit ovat NES-renkutusten kärkikastia, mukaan lukien kaikilla “parhaat pelimusat” listoilla oleva Kuun tunnari. Pelissä nähdään mukavasti myös sivuhahmoja, kuten veljenpojat, Heimo Huima, jopa Gizmo Ankka ja lauma muita. Pomoissa on jonkin verran vaihtelua, vaikka itse taisto tapahtuu aina samalla kaavalla. Highlightseina Milla Magia ja Dracula Ankka (Vai onko se Kreivi Duckula, nämä eivät ole aivan selvillä, että onko se sama hahmo, vaiko eikö).
Tästä pelistä oli yllättävän vaikea kirjoittaa mitään koherenttia ja järkevää, sen verran menee vain muistelun ja fiilistelyn puolelle, mikä tietysti osittain on myös koko blogin idea, pyrkiä kokemaan nostalgisia juttuja mahdollisimman avoimin mielin ja sellaisina kun ne olivat aikoinaan. Ducktales on meikäläiselle yksi parhaista pelimuistoista ja kärkisijoilla kaikkien aikojen parhaita tasoloikkia, semmoisesa klubissa johon mahtuu ehkä vain tusinan verran pelejä. Se on erittäin hyvä 8-bittinen loikka jopa ihan objektiivisesti arvioituna ja ansainnut klassikon statuksensa. Jos jotain jupinaa haluaa keksiä, niin peli on helpohko ja ei kovin pitkä, jos vaikka vertaa SMB 3:een. Tämä johtuu osittain myös siitä, että jokainen retropelaaja on tahkonnut tämän puhki jo 30 vuotta sitten. Ei se ekalla kerralla niin helpolta ja lyhyeltä tunnu, sen voin taata.
Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitos kaikille lukijoille, palaan taas pian asiaan!
-malone
Comments