Moi,
Tällä kertaa katsastetaan Marvel Maximum Collectionin seuraava peli, Spider-Man & Venom: Maximum Carnage vuodelta 1994. Pelin on kehittänyt Software Creations ja julkaissut Acclaimin pelätty tytäryhtiö LJN. Kokoelmasta löytyvät sekä SNES että Mega Drive versiot, joissa on pieniä eroja lähinnä ulkonäössä ja äänissä, mutta periaatteessa kyseessä on sama peli.
.jpg)
Carnage on Venomin punainen “pahisserkku”, eli samankaltainen symbiootti, joka sitoutuu isäntäänsä ja antaa tälle erilaisia kykyjä ,kuten supervoimat ja kyvyn muokata kehoaan. Symbiootti myös muokkaa persoonaansa isännän mukaan, eli periaatteessa yksikään niistä ei ole sinänsä hyvä tai paha, mutta Carnage sattui yhdistymään sarjamurhaaja Cletus Cassidyn kanssa, joten lopputuloksena ei ole mitään erityisen miellyttävää.
Maximum Carnage on myös 15-osaisen Hämähäkkimies crossoverin nimi, joten tämä peli perustuu suoraan sarjakuvaan ja noudattaa sen tarinaa hyvinkin uskollisesti. Tarinaa edistetään pienillä “motion comic” välinäytöksillä, joissa on suoraan sarjakuvien sivuja pikseligrafiikalla toteutettuna. Tarinassa nähdään Hämiksen ja Venomin lisäksi monta muutakin Marvelin pahista ja sankaria, kaiken kaikkiaan toista kymmentä kappaletta.
Kerran kyseessä on supersankaripeli 90-luvun alkupuolelta, niin vaihtoehtoja pelityypiksi oli kaksi, tasoloikka tai mätkintä. Tämä on jälkimmäistä tyyliä, eli Double Dragonin tyylinen beat ‘em up. Parissa kohtaa kiivetään rakennuksen seinää ylös, mutta muuten pitäydytään tiiviisti katutasossa ja mätkitään joukoittain geneerisiä “Bob” “Slick” ja “Lizzie” -tyylisillä nimillä varustettuja pahiksia. Kentän lopussa on tietenkin aina pomotaistelu. Kenttien välissä saa valita, haluaako pelata Hämiksellä vai Venomilla. Hahmoissa on pientä eroa ohjaustuntumassa ja liikkeissä, mutta aivan tyystin erilaiseksi pelikokemus ei muutu.
Kontrollit ovat simppelit. Tarjolla on lyönti, hyppy ja seitti/symbiootti “lima” jolla tartutaan viholliseen. Näiden yhdistelmillä saadaan aikaan puolen tusinaa liikettä, joilla sitten pitäisi pärjäillä. Kenttiin on piilotettu myös muiden sankareiden naamoja symboleina, joilla saa käyttöön “avustajahyökkäyksen”, joita on rajallinen määrä. Se, mitä avustaja varsinaisesti tekee riippuu sankarista, mutta yleensä se on laajalle alueelle osuva tehokas hyökkäys.
Vaikeustaso nousee nopeasti, etenkin pomotaisteluissa ja on jopa ysärin mittapuulla armoton. Elämiä on muutama kappale, samoin Continueja, mutta sitten se on takaisin alkuun. Tässä kokoelmassa on kuitenkin sisäänrakennettuna huijausmenu, josta voi laittaa itselleen loppumattomat elämät ja moderniin tapaan pelissä on myös välittömästi toimiva rewind-nappi liipasimessa. Ainakin minun on myönnettävä, että ilman huijauksia tämä peli olisi jäänyt noin puoliväliin, vaikka olen jossain määrin tottunut retropelien haasteeseen. Peli ei salli loppupään pomotaisteluissa pienintäkään virhettä ja niihin toimii useimmiten vain yksi tietty strategia, joka hyväksikäyttää pelin heikkoa tekoälyä, mutta tekee taisteluista samalla todella pitkiä “pakene, yksi isku, pakene” hippaleikkejä, jotka kestävät monta minuuttia. Kenttiin on piilotettu melko paljon lisäelämiä sekä avuststushyökkäyksiä ja niiden paikat on syytä olla hyvin tiedossa, jos meinaa pötkiä pitkälle. Viimeiseen Carnage-pomotaisteluun en keksinyt muuta strategiaa kuin “kerää kymmenen lisäelämää ja vähintään saman verran avustajia ja säästä ne kaikki tähän”.
Pelin Audiovisuaalinen anti on sen parasta antia. Musiikki on menevää rokkenrollia ja spritet ovat esikuviensa näköisiä. Välinäytökset tuovat mieleen sarjikset ja koko ajan 90-luvun immersio pysyy vahvana.
Maximum Carnage ei ole pelinä mikään mestariteos, siihen se on liian simppeli ja epäreilulla tavalla vaikea. Ysärin sarjakuvien ja videopelien nostalgiamatkana ja aikakapselina se sen sijaan on loistava. Huijaksien ansoista sen voi myös pelata oikeasti läpi saakka.
Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!
-jarmo
Comments