Skip to main content

Maksimiannos Marvelia, osa 2

 Moi,

Tällä kertaa katsastetaan Marvel Maximum Collectionin seuraava peli, Spider-Man & Venom: Maximum Carnage vuodelta 1994. Pelin on kehittänyt Software Creations ja julkaissut Acclaimin pelätty tytäryhtiö LJN. Kokoelmasta löytyvät sekä SNES että Mega Drive versiot, joissa on pieniä eroja lähinnä ulkonäössä ja äänissä, mutta periaatteessa kyseessä on sama peli.

Carnage on Venomin punainen “pahisserkku”, eli samankaltainen symbiootti, joka sitoutuu isäntäänsä ja antaa tälle erilaisia kykyjä ,kuten supervoimat ja kyvyn muokata kehoaan. Symbiootti myös muokkaa persoonaansa isännän mukaan, eli periaatteessa yksikään niistä ei ole sinänsä hyvä tai paha, mutta Carnage sattui yhdistymään sarjamurhaaja Cletus Cassidyn kanssa, joten lopputuloksena ei ole mitään erityisen miellyttävää.

Maximum Carnage on myös 15-osaisen Hämähäkkimies crossoverin nimi, joten tämä peli perustuu suoraan sarjakuvaan ja noudattaa sen tarinaa hyvinkin uskollisesti. Tarinaa edistetään pienillä “motion comic” välinäytöksillä, joissa on suoraan sarjakuvien sivuja pikseligrafiikalla toteutettuna. Tarinassa nähdään Hämiksen ja Venomin lisäksi monta muutakin Marvelin pahista ja sankaria, kaiken kaikkiaan toista kymmentä kappaletta.

Kerran kyseessä on supersankaripeli 90-luvun alkupuolelta, niin vaihtoehtoja pelityypiksi oli kaksi, tasoloikka tai mätkintä. Tämä on jälkimmäistä tyyliä, eli Double Dragonin tyylinen beat ‘em up. Parissa kohtaa kiivetään rakennuksen seinää ylös, mutta muuten pitäydytään tiiviisti katutasossa ja mätkitään joukoittain geneerisiä “Bob” “Slick” ja “Lizzie” -tyylisillä nimillä varustettuja pahiksia. Kentän lopussa on tietenkin aina pomotaistelu. Kenttien välissä saa valita, haluaako pelata Hämiksellä vai Venomilla. Hahmoissa on pientä eroa ohjaustuntumassa ja liikkeissä, mutta aivan tyystin erilaiseksi pelikokemus ei muutu. 

Kontrollit ovat simppelit. Tarjolla on lyönti, hyppy ja seitti/symbiootti “lima” jolla tartutaan viholliseen. Näiden yhdistelmillä saadaan aikaan puolen tusinaa liikettä, joilla sitten pitäisi pärjäillä. Kenttiin on piilotettu myös muiden sankareiden naamoja symboleina, joilla saa käyttöön “avustajahyökkäyksen”, joita on rajallinen määrä. Se, mitä avustaja varsinaisesti tekee riippuu sankarista, mutta yleensä se on laajalle alueelle osuva tehokas hyökkäys.

Vaikeustaso nousee nopeasti, etenkin pomotaisteluissa ja on jopa ysärin mittapuulla armoton. Elämiä on muutama kappale, samoin Continueja, mutta sitten se on takaisin alkuun. Tässä kokoelmassa on kuitenkin sisäänrakennettuna huijausmenu, josta voi laittaa itselleen loppumattomat elämät ja moderniin tapaan pelissä on myös välittömästi toimiva rewind-nappi liipasimessa. Ainakin minun on myönnettävä, että ilman huijauksia tämä peli olisi jäänyt noin puoliväliin, vaikka olen jossain määrin tottunut retropelien haasteeseen. Peli ei salli loppupään pomotaisteluissa pienintäkään virhettä ja niihin toimii useimmiten vain yksi tietty strategia, joka hyväksikäyttää pelin heikkoa tekoälyä, mutta tekee taisteluista samalla todella pitkiä “pakene, yksi isku, pakene” hippaleikkejä, jotka kestävät monta minuuttia. Kenttiin on piilotettu melko paljon lisäelämiä sekä avuststushyökkäyksiä ja niiden paikat on syytä olla hyvin tiedossa, jos meinaa pötkiä pitkälle. Viimeiseen Carnage-pomotaisteluun en keksinyt muuta strategiaa kuin “kerää kymmenen lisäelämää ja vähintään saman verran avustajia ja säästä ne kaikki tähän”.  

Pelin Audiovisuaalinen anti on sen parasta antia. Musiikki on menevää rokkenrollia ja spritet ovat esikuviensa näköisiä. Välinäytökset tuovat mieleen sarjikset ja koko ajan 90-luvun immersio pysyy vahvana. 

Maximum Carnage ei ole pelinä mikään mestariteos, siihen se on liian simppeli ja epäreilulla tavalla vaikea. Ysärin sarjakuvien ja videopelien nostalgiamatkana ja aikakapselina se sen sijaan on loistava. Huijaksien ansoista sen voi myös pelata oikeasti läpi saakka. 


Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!


-jarmo 


Comments

Popular posts from this blog

Vuoden 2021 Parhaat

 Moi, Hyvää alkanutta vuotta ja tervetuloa perinteiseen “vuoden parhaat” -gaalaani, jossa listaan menneen vuoden parhaita juttuja täysin mielivaltaisilla kriteereillä ja säännöillä, missä sattuu kategorioissa. Käydäänpä asiaan pidemmittä puheitta.  Vuoden parhaat pelit Tässä oli mukana kaikki, paitsi reroblogausten puolelle menevät tapaukset. Pelejä tuli pelailtua ihan mukava määrä, vaikka videopelit, tai pikemminkin sen alan seuraaminen aktiivisena “gaming” -harrastuksena on vähentynyt vuosi vuodelta. Keskityn nykyään lähinnä omiin juttuihini.  #1. Lost judgement Yagamin etsivätoimiston edesottamusten jatko-osa löytyy vähemmän yllättäen kärkipaikalta, Yksikään vuosi, milloin ilmestyy Yakuza-universumin peli tuskin säästyy tältä ilmiöltä. Luvassa oli jälleen riipaisevaa dramatiikkaa, kung fu-tappelua, minipelejä, loistavia hahmoja ja juonia, kaikki käärittynä mukavalta näyttävään pakettiin, jota on hauska pelata. Ensimmäisestä osasta parannettiin monella osa-alueella, mut...

Niskakarvat Pystyssä

 Moi, Tällä kertaa pelataan Famicomin peliä Halloween-teemalla, nimeltään Warwolf (länsimaissa Werewolf). Pelin on kehittänyt Data East ja julkaissut Takara vuonna 1991, NES-versio julkaistiin poikkeuksellisesti jo vuonna 1990. Peli on, toisin kuin ihmissusi-aiheesta voisi luulla scifiä: Tapahtumat sijoittuvat “Red Earth” -siirtokuntaplaneetalle. Pahiksena on ilmeisesti jonkin avaruus henkiolennon possessoima Dr. Faryan. Aina ne pahikset ovat jonkin sortin tohtoreita. Sankarin nimi on Ken ja hän on ihmissusi, jolla on sapelin terät käsissä. Edes 80-luvun Heavy Metallissa ei päästy samalle tasolle tämän kaverin kanssa.   Pelityyppi on tietenkin sivulle scrollaava toimintatasoloikka, eli sama kuin suurimmassa osassa tämän ajan pelejä. Erikoisuutena normaaleiden lisäenergian ynnä muiden pelityypin vakio esineiden lisäksi on kentistä löytyvät “W” -symbolit, joita on kahden värisiä, sinisiä ja punaisia. Punaiset muuttavat hahmon ihmissuden muotoon ja siniset takaisin ihmiseksi...

Prototyypistä Tyypiksi

 Hei, Tällä kertaa tulee yllättäen toinen lootan avaus peräjälkeen, johtuen siitä, että kyseessä on erikoistapaus ja osittain myös muutaman edellisen viikon vähäisestä videopelien pelailun määrästä. Eilen nimittäin kävi niin, että kusti polki käsiini Takaran Transformers Missing Link -sarjan viimeisimmän julkaisun, Arceen.  Missing Link on uudehko sarja retrotyylisiä Transformers robotteja, joiden idea on muistuttaa mahdollisimman tarkasti alkuperäisiä kasarin figuureja   ulkomuodoltaan, mutta nykyaikaisella liikkuvuudella, materiaaleilla ynnä muilla hienouksilla. Tästä sarjasta blogissa on esiintynyt aiemmin Cliffjumper . Mikä tekee nimenomaan tästä Arceesta erikoistapauksen on se, että tätä figuuria ei koskaan julkaistu, vaan hahmo perustuu varhaiseen piirrettyyn hahmotelmaan ja prototyyppiin. Vaikka Arcee on saanut useita figuureja myöhemmin moderneissa Transformers-sarjoissa, niin Takara paikkaa nyt alkuperäisen sarjan kirjaimellisen puuttuvan renkaan, 40 vuotta my...