Morjens, blogia taas! Tällä kertaa siirrymme takaisin tuttuun ja turvalliseen Famicomiin PS3-scifiseikkailun jälkeen. Vuorossa on Bandain 1986 julkaisema Gegege no Kitaro Yokai Daimakyo. Peli julkaistiin myös Pohjois-Amerikassa nimellä “Ninja Kid” ja tuttuun tapaan pyritty lokalisoimaan vesitetyksi ja geneeriseksi versioksi, josta liiat kulttuurisidonnaiset viittaukset oli yritetty karsia. Sinänsä huvittavaa, sillä tässä ei oikein juuri muuta kun kulttuurisidonnaisuutta olekaan.
Gegege no Kitaro on 1960-luvulta peräisin oleva manga- ja animesarja jossa, käsittääkseni, Kitaro, eriskummallisen haamuheimonsa viimeinen jäsen seikkailee ja taistelee muita eriskummallisia henkimaailman olentoja ja hirviöitä vastaan. Tuttuun tapaan, koska kyseessä on Aasialaiset henkiolennot, niin mukana on melko kummallista matskua. Sarja on yhä voimissaan ja saanut vuosien varrella useita animaatiosarjoja, joista viimeisin muuten alkoi juuri viime kuussa. Jos asia kiinnostaa, niin tuoretta materiaalia on siis tarjolla. Katsoin yleissivistyksen vuoksi jakson uutta animaatiota, joten en todellakaan ole sarjan asiantuntija. Anteeksi siis, jos tulee puhuttua puuta heinää johonkin sarjan yksityiskohtaan liittyen.
Tämänkertaisen, pakollisen historiikkiosion teema on nämä kamishibai (kirjaimellisesti paperinäytelmä) -nimellä kulkevat lasten ja nuorten jännitystarinat ylipäänsä, niillä on nimittäin melko mielenkiintoinen alkuperä: Varhaisimmat esi-isät nimittäin löytyvät jo 1000-luvun paikkeilta Buddhalaisista temppeleistä, joissa munkit maalasivat tarinoita pitkiksi kirjakääröiksi, joita luettiin rullaamalla kääröä auki sitä mukaa, kun tarina eteni. Näissä oli sekä maalattuja kuvia, että kirjoitettuja kuvatekstejä, siis eräänlaisia proto-sarjakuvia. Edo-kaudella nämä jänskätystarinat löysivät tiensä kaupunkien huvittelukortteleihin ja toreille, joilla tarinankertojat esittivät juttujaan ukiyo-e puupiirrosten avulla. Kamishibain kultakausi oli 1930-luvulla ja 2. Maailmansodan jälkeisen jälleenrakennusvaiheen aikoihin, jolloin harvoilla oli varaa televisioon tai oikeaan teatteriin. Tarinaniskijät esittivät paperista taiteiltuja näytelmiä, ikäänkuin nukketeatteria ohikulkijoille. Gegege no Kitaro ammentaa tästä perinteestä.
Mites sitten se peli? No, peli on pohjimmiltaan simppeli tasoloikka, jossa ensin valitaan kartalta kenttä, johon halutaan mennä. Usein nämä linnan kaltaiset objektit myös tukkivat tien kartan pomovastustajan luokse. Kentän läpäistyään Kitaro voi jatkaa matkaansa sortuneen linna ohi.
Kenttien tehtävätyypit vaihtelevat muutaman erilaisen kesken: Tarjolla on perus “tapa näin monta vihulaista”, josta on myös shoot ‘em up -lentelyvariaatio, jossa Kitaro ratsastaa oletettavasti posessoidulla obi-vyöllä, yhdessä sytytetään kentän kaikki kynttilät perässä seuraavan pienen liekin avulla ja mukana on myös haamujen/sielujen keräämistä vaativia variaatioita. Kun tehtävä on suoritettu, esiin ilmestyy kristallipallo, joka avaa kaksi ovea, toienn johtaa takaisin karttaan, toinen minibossin luokse. Kun näitä on hoidettu riittävän paljon, tie aukeaa kentän varsinaisen pomon tykö, ja tämän voittamalla seuraavaan karttaan.
Kitaro hyökkää ampumalla emo-kampauksensa hiuksia (jep). Tämän lisäksi tarjolla on power-uppeja kuten tehokaampaa laukausta, liikenopeutta nostavat snadaalit ja jokunen muu tämäntyyppisten pelien perusesine. Kontrollit ovat hieman liukkaat, mutta kuitenkin riittävän tarkat tämäntyyppiselle pelille. Vaikeustaso on kipakka, koska peli on “yksi osuma ja vainaa” -koulukunnan teoksia. Minun eväät loppuivat kolmanen kartan loppupomon paikkeilla. Varmaan reippaasti tahkoamalla menisi paljon pidemällekin. Koko pelin pituudesta ei ole harmainta aavistustakaan. Pelin hahmodesign ja viholliset tuovat mieleen muutama viikko sitten katsastetun Youkai Douchuukin, mikä lienee luonnollista, sillä pelit käyttävät pohjana pitkälti samaa tarustoa: Löytyy haamuja, Ogreja, Oneja, kummia silmäpalloja sun muita Itä-Aasian mytologioiden olentoja. Jopa manalan herraa, Enmaa vastaan taistellaan. Kitarossa on tosin bonuksena muitakin hirviöitä, bongasin ainakin Frankensteinin hirviön ja ihmissuden. Grafiikat ovat simppelit, mutta ajavat täysin asiansa pitkälti omituisten otusten kantamana.
Gegege no Kitaro on loppujen lopuksi melko perus tasoloikka, jonka mielenkiinto on pitkälti sidottu siihen miten paljon hahmo ja aihepiiri miellyttää. Minua miellyttää paljonkin, joten nostan tämän pelin keskinkertaisten yläpuolelle nimenomaan mieleenpainuvan teeman vuoksi.
Sellaista tuli pelailtua tällä viikolla, kiitoksia kaikille lukijoille ja palaan taas pian asiaan!
-malone
Comments