Marvel vs Capcom Kokoelma, osa 5

 Moi,

Tällä viikolla on aika viimeiselle ja ehkä sille kaikkein odotetuimmalle pelille Capcomin Marvel-tappelupelien kokoelmassa. Kevään Capcom-urakan päättää Marvel vs Capcom 2: New Age of Heroes vuodelta 2000. 

Marvel vs Capcom 2, tästä edespäin MvC2 on varsinkin Pohjois-Amerikassa ehkäpä Capcomin rakastetuin niin sanotun “klassisen” ajan (tarkoittaen ennen koko ajan internetiin kytkettyjä HD-konsoleita) peli, mikä on aika kova saavutus kun ottaa huomioon että kilpailijoina ovat mm. Street fighter2, Mega Man ja Resident Evil. MvC2:lla on uskomattoman lojaali pelaajayhteisö, jotak ovat pitäneet pelin elossa emulaattoreiden avulla niinä aikoina kun Disneyn Marvel-sekoilut eivät ole mahdollistaneet pelin myyntiä missään virallisessa muodossa. Se, miksi juuri tämä peli on niin suosittu ja pidetty on ehkä pienoinen mysteeri, sillä MvC2 ei ole paperilla se kaikkein todennäköisin hardcore-yleisön suosikki. 

Ai, miksi? No, syynä on lähinnä se, että peli ei ole millään muotoa tasapainotettu siten, että kaikki hahmot olisivat kilpailukykyisiä, tai että peli olisi helppo oppia, mutta vaikea hallita, mikä on etenkin nykyään hyvän tappelupelin kriteeri. Korkealla tasolla MvC2:ssa on ehkä 4-5 hahmoa, joilla kannattaa ylipäänsä yrittää pelata kilpailullisesti, mikä on todella vähän ottaen huomioon, että pelissä on mukana 56 hahmoa. Toisin sanoen, korkean tason turnauksen finaalissa ei koskaan nähdä kuin 10% tarjolla olevista hahmoista, jotka ovat Magneto, Storm, Sentinel, Psylocke ja Cable. Menestyvä tiimi on lähes poikkeuksetta kolme näistä hahmoista jossain järjestyksessä. Pelissä on myös sen kaoottisuudesta ja valtavasta hahmojen määrästä johtuen paljon nippelitietoa ja suoranaisia bugeja hyödyntäviä kikkoja, mikä tekee uusien pelaajien ja veteraanien taito- ja tietotason erosta massiivisen, ellei jopa mahdottoman. Online-leaderboardeja vallitsevat samat nimet kuin liveturnauksia 20 vuotta sitten, eikä se tule siitä muuttumaan, luultavasti koskaan. 

Audiovisuaalisella puolella on niin ikään pari miinusta. Pelin taustat ovat vaihtuneet kauniista 2d-taustoista, jota olivat mainoita kuvauksia sarjakuvien ja pelien tapahtumapaikoista 3d-taustoihin, joista suurin osa ei tunnu liittyvän hahmoihin millään tavalla. Myös Capcomille tyypilliset tunnarimusat ovat vaihtuneet menevästä rokettirollista jazzahtavaan, hidastempoiseen soundtrackiin. 

Miksi sitten MvC2 on pidetty peli, tai miksi sitä kannattaisi edes pelata? Syy on pakko olla yksinkertaisesti se, että sitä on hemmetin hauska pelata ja siinä on paljon hahmoja laidasta laitaan. Suurin osa ei kuitenkaan tule koskaan pelaamaan missään turnauksessa, tai edes tiedä, mikä on pelin paras tiimikokoonpano, ellei sitä jostain lue. Hahmoyhdistelmiä on käytännössä loputon määrä ja pelin kaoottisuus toimii sen eduksi, sillä koko ajan sattuu ja tapahtuu, kunhan vain ensin hahmottaa, miten peli toimii. Pelin 56 pelattavaa hahmoa on valittu erinomaisella maulla ja mukana on sekä ilmiselviä valintoja, että erikoisia tai vähemmän tunnettuja hahmoja. Mukana on myös kolme uutta Capcomin hahmoa, joita ei ole juuri nähty sen koommin.

Jos haluaa nähdä, miten Tron Bonnen robottipalvelijat jyräävät Hulkin, tämä on ainoa peli, missä se onnistuu. Erikoishyökkäysten efektit peittävät koko ruudun ja ylipäänsä meno näyttää siltä, ettei sivusta katsoja ota hommasta mitään tolkkua. Silti peli jotenkin toimii ja on edelleen yksi hauskimmista tappelupeleistä.

Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!

-jarmo