Skip to main content

Apostolin kyydillä

Vuoden 2019 ensimmäisessä blogissa katsastamme jälleen Famicomin pelitarjontaa. 53 Stations of Tokaido on tasoloikka, joka pohjautuu melko erikoiseen aiheeseen, inspiraationa on toiminut osittain 1830-luvulla julkaistu sarja piirroksia.



(東海道五十三次 Tōkaidō Gojūsan-tsugi) on Hiroshige Utagawan sarja teoksia, jotka julkaistiin 1833-1834. Ne perustuvat Tokaidon valtatiehen ja sen varrella oleviin 53:een postiasemaan tai pysähdyspaikkaan ja näiden maisemiin. Ieyasu Tokugawa rakennutti 1600-luvulla viisi valtatietä yhdistämään vanha keisarin pääkaupunki Kioto ja uusi Edo. Sitten 1800-luvulla maalari Utagawa kulki tämän matkan Edosta Kiotoon matkaavan delegaation mukana ja vaikuttui maisemista niin, että päätti julkaista kokonaisen sarjan teoksia pohjautuen maisemiin matkan varrelta. Gamecenter CX-jakson perusteella aiheesta on myös olemassa ilmeisesti melko tunnettu laulu, jonka melodia toimii pelin taustamusiikkina.



Sunsoftin 1986 Famicomille julkaistu peli puolestaan kertoo ilotulitteiden tekijä Kantarosta, joka pyrkii ajoissa häihinsä matkaten jalan Kiotosta Edoon. Lieneekö asialla appiukko, vai mikä kiikastaa, mutta homma on helpommin sanottu kuin tehty. Peli on päällisin puolin perinteinen toimintatasoloikka, jossa hahmo etenee vasemmalta oikealle vältellen esteitä, kuoppia ja vihulaisia, hyökkäyskeinona toimii heitettävät pommit. 



Peli on kuitenkin omaperäisen aiheen lisäksi monin osin melko tavallisuudesta poikkeava, minkä vuoksi valikoin tämän myös blogauksen aiheeksi: Ensimmäinen on sankarimme Kantaro. Ilotulitteiden tekijä nyt ei ehkä muutenkaan ole ensimmäinen asia, joka tulee mieleen kun mainitaan “toimintasankari” ja se näkyy myös pelissä. Heppu ei ole mikään erityisen nopeasti tai ketterästi loikkiva ja hyökkäyspuolikin hieman epävarma. Hahmo nimittäin liikkuu vähän hitaan ja lipsuvan tuntuisesti ja hyökkäyksenä toimivassa pommissa on pari ongelmaa: pieni viive heittoanimaation vuoksi ja itse pallero lentää pienellä kaarella, eikä suoraan. Uutta pommia ei voi heittää, ennenkuin edellinen on pamahtanut, joten on heitettävä harkiten ja hudeille ei ole juuri varaa. Lisäksi tämä on “yksi osuma ja vainaa” -koulukunnan teoksia. Kolme ukkoa, ehkä jokunen lisäri pisteistä, ei continueja, eikä jatkokikkoja. Tässä vaiheessa varmasti valkenee, että peli on vaikea.




Vihollisia riittää. Perusvastustajina toimivat loikkivat ninjat ja yorikit, eli poliisit. Hankalampia tapauksia edustavat ronin samurai, jota ei voi voittaa perushyökkäyksellä, koska hemmo halkaisee pommin (ja hahmon) miekalla vaan paukku on tiputettava oikealla ajoituksella maahan, jotta se pamahtaa jalkojen alla. Tämän lisäksi löytyy pistoolilla varustettu heebo, hahmoon kiinni tarttuvia ja liikkumista estäviä vastustajia (ainakin maistraatti raja-asemalla ja lemmenkipeä rouvashenkilö), munkkeja ja ties mitä. Ilmeisesti kaikilla näillä on jotain Kantaron naimisiinmenoa vastaan, miesparka. Jonkin verran apua tuovat kentistä piilotettuna löytyvät esineet, jotka paljastuvat nekin pommeilla, mm. maistraatin saa kimpustaan asianmukaisella matkustusasiakirjalla ja haamun talismanilla. Onigiri antaa lyhyen haavoittumattomuuden ja Kantaro rullaa hauskan näköisesti kerien menemään jyräten kaikki tieltään. Esineet ovat kuitenkin harvassa. 




Meikäläisen eväät oli syöty noin puolessa välissä peliä. Sopivasti yläreunassa näkyy koko ajan minikartta, missä kohden tietä ollaan menossa. 53 stations sisältää niin paljon trial and erroria ja lähes jokainen tuleva kohta ja vihollinen on syytä muistaa, muuten on korkea mahdollisuus, että kuolo korjaa. Checkpointit ovat onneksi tiuhssa ja matka jatkuu heti. Ongelmana on vain kolme ukkoa ja alusta -mekaniikka, joten toistoa tulee runsaasti. 

Kaikesta huolimatta tässä oli jotain riittävän sympaattista ja hahmospritet ovat hauskan näköisiä, joten maksimaalista ragequittia ei tapahtunut. Vaikka kontrollit ovat hieman tahmeat ja varaa virheisiin ei juuri ole, niin kuitenkin kaikki kuolemat ovat omia mokia, mitään mahdottoman epäreilua ei tapahdu, ainakaan usein. Ainoina ehkä mainittakoon muutama kovempi vihollinen, joihin on käytännössä pakko kuolla pari kertaa, ennen kuin oikea tyyli voittaa löytyy. Tuohon aikaan pelejä suunniteltiin näin. Palaan myöhemmin asiaan uuden yrityksen merkeissä, ei sitä niin vaan häitä voi jättää väliin.

Siinä oli tämän vuoden ensimmäinen peli, kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!

-malone 



Comments

Anonymous said…
Böö.
Juho said…
Kommentti aukeaa uuteen ikkunaan :O
Malone said…
Joo, niin tekee nytten, kun tuo upotettu ilmeisesti kadotti captchan johonkin toisinaan, eli kommentti saattoi häippäistä postausvaiheessa. Tässä se nyt ainakin töröttää tuossa niin näytillä, että luulis pysyvän. Kyllähän tää vähän vanhanaikaselta tuntuu, mut jos edes toimis 100%.

Popular posts from this blog

Lucasin Hengessä

 Hei, Tällä viikolla tutustuin lisää Capcom Fighting Collection 2:n valikoimaan. Pelinä on Plasma Sword, tai vaihtoehtoisesti Star Gladiators 2. Peli on alunperin vuodelta 1998, mutta Dreamcastin kotikonsoliversio julkaistiin vuotta myöhemmin. Kolikkopeliversio nähdään siis pelihallien ulkopuolella ensimmäistä kertaa tämän kokoelman myötä.  Plasma Sword jatkaa Capcomin vähemmän tunnettujen 3D-pelien sarjaa selvästi Star Wars-vaikutteisella asetelmalla, missä monen sorttiset avaruustaistelijat kohtaavat perinteisessä 1 vs 1 taistelussa. Pelin pahis on sonnustautunut mustaan, samurain haarniskaa muistuttavaan kostyymiin, joten mielleyhtymä on selvä. Mukana on myös melkoisesti Wookieta muistuttava karvaturri. Hahmoja on melko runsas määrä, mutta valikoima ei ole ihan niin monipuolinen kuin voisi luulla, koska suurin osa hahmoista muistuttaa suuresti jotain toista taistelijaa. Kaikista on siis vähän niinkuin “hyvis” ja “pahis” versiot hieman eri ulkonäöllä.  Capcom käyttää tä...

Polttopalloa ja pompadoureja

Moi, Viime aikoina on tullut katsastettua usemapikin Kunio-kun Nekketsu -sarja peli, joten jatketaan samaa aihetta. Tällä kertaa vuorossa on vuoden 1988 Nekketsu Koukou Dodgeball B u. Tästä on olemassa NES-käännös nimellä Super Dodgeball, josta on taas tuttuun tapaan häivytetty kaikki viittaukset River City-sarjaan. Tämä on järjestyksessä sarjan ensimmäinen urheilu-spinoff, joten aiemmin käsitelty jääkiekkopeli on tätä uudempi. Kuten nokkelimmat jo varmasti arvaavat, tällä kertaa Kunio kumppaneineen osallistuu polttopalloturnaukseen. Nyt ei tosin ole enää koulujen väliset ottelut, vaan joukkue kiertää ympäri maailmaa ihan MM-kisoissa. Peli on siis perus polttopalloa, jossa kaksi joukkuetta yrittää osua toisen tiimin pelaajiin vastakkaisella kenttäpuoliskolla. Molemmissa on kolme sisäkentän pelaajaa ja kolme vastustajan puoliskon ulkoreunoilla. Toisin kun perus koulun polttopallossa, yksi osuma ei polta pelaajaa, vaan tässä mätkäistään pallo päin lärviä, joka vie pisteitä el...

Lisää Capcomia

 Hei, Tällä kertaa blogit jatkuvat jälleen Capcomin taistelupelien merkeissä, nimittäin Toukokuussa julkaistiin lisää klassikkopelejä uudessa paketissa. Capcom Fighting Collection 2 sisältää 8 peliä vuosituhannen vaihteen tienoilta, vuosilta 1998-2004. Tällä kertaa mukana on myös Capcomille vähemmän tyypillisiä 3D-taisteluita, joista muutama on varsin harvinaista herkkua. Nyt keskitytään yhteen näistä vähemmän tunnetuista, mutta sitäkin mielenkiintoisimmista peleistä, nimeltään Project Justice, tai Moero! Justice Gakuen, vuodelta 2000. Peli on Rival Schools -nimisen mätkinnän toinen osa. Kuten nimestä voi päätellä, peli on animetyylisen lukion ympärille rakennettu asetelma, jossa koulujen varsin värikkäät oppilaat ja opettajat osallistuvat 3 vs 3 mätkintöhin rehtoria myöten. Tuttujen tyylien, kuten Karaten ja Judon lisäksi tehokkaaksi taistelijaksi oppii pelaamalla mm. baseballia, lentopalloa ja viulun soitolla. Tai sitten vain olemalla liikunnan opettaja. Hahmojen design on lennok...