Huhtikuun viimeisessä blogissa palaamme jälleen Famicomin pariin. Tällä kertaa peliksi valikoitui Konamin Ganbare Goemon! Karakuri Dōchū. Peliä voisi kuvata parhaiten ikäänkuin ensimmäisen Zelda tyyppiseksi toimintaseikkailuksi, mutta tässä on mukana myös hyppelyä ja maailma ei ole avoin, vaan jaettuna kenttiin. Goemon on Japanissa tunnettu Konamin maskotti, ja saanut lukuisia pelejä vuosien varrella, mutta täällä melko tuntematon hahmo, joka muistetaan ehkä parhaiten SNESin “Legend of Mystical Ninja” -pelistä. Goemon kuitenkin perustuu ihan oikeaan historialliseen henkilöön, nyt seuraa historiikkiosuus:
Ishikawa Goemon, Elokuu 24, 1558 – Lokakuu 8, 1594 oli tunnettu varas, joka rosvosi rikkaita samuraita ja kauppiaita ja jakoi saaliinsa köyhille, ikäänkuin Japanin Robin Hood. Heppu tosin koki melko karun kohtalon, yritettyään salamurhata silloisen Shogunin, Hideyoshi Toyotomin ja keitettiin padassa. Myöhemmin Goemonista tuli kuitenkin eräänlainen kansallissankari ja on sittemmin ollut suosittu kohde muunmuassa näytelmissä, leffoissa ja peleissä.
Millainen peli tästä asetelmasta saatin aikaiseksi? Sanoisin, että aika hyvä: Ideana on, että Goemonin pitää kerätä joka kentästä kolme passia, joilla pääsee läpi tarkastuspisteen portista seuraavaan tapahtumapaikkaan ja lopuksi kohti lääninherran linnaa, jossa on luvassa viimeinen koitos. Yhden illan pelailuilla läpäisin ehkä ⅔ pelistä, ainakin kartan mukaan. Pelattavuus muodostuu lähinna liikkumisesta ja loikkimisesta useammasta ruudusta koostuvissa tasoissa, monesti kylissä ja kaupungeissa, mutta mukana on myös maaseutua. Goemonin aseistuksena on piippu, jolla voi kumauttaa vihollisia, power uppina on ritsa, jolla ampuillaan kolikoita. Raha näyttelee muutenkin melko tärkeää osaa, kylät ovat väärälään kauppiaita, joilta voi ostaa lisävarusteita, kuten haarniskan, pannusjuomia, sapuskaa tai hotelli, johon voi jäädä latailemaan akkuja. Näistä kaikista joutuu luonnollisesti maksamaan, joten kentistä on syytä kerätä reippaasti rahnaa. Kukkaro karttuu myös vihollisia körmyttämällä. Viholliset vaihtelevat vihaisista kyläläisistä poliiseihin, rosvoihin samuraihin ja jopa Ogreihin sun muihin mörriäisiin.
Pelissä on mukana myös hieman vanhan ajan kryptisyyttä, nimittäin passit ja tärkeät rahakirstut on toinsinaan piilotettu maanalaisiin käytäväviin, jotka eivät ole heti näkyvissä, vaan ne pitä löytää hyppäämällä sopivassa paikassa niiden läheisyydessä. Kuvetta kaivamalla saa tosin kynttilän, joka paljastaa salakäytävien paikat. Lisäksi vähintään yksi passi on aina labyrintissa, joka on toteutettu ensimmäisen persoonan näkymästä ja siinä edetään ruuduissa samoin kuin vanhoissa tietokoneroolipeleissä. Nämä eivät kuitenkaan olleet koskaan erityisen hankalia, joten lähinnä sanoisin labyrintteja mukavaksi vaihteluksi.
Muutenkin pelattavuus on varsin mukava, kontrollit ovat tarkat ja grafiikka mukavan ilmeikästä, mukaanlukien persoonallisen näköiset hahmot. Vaikeustaso tuntui kohtuulliselta, tosin tuntui kiristyvän loppua kohden. Ei missään tapauksessa kuitenkaan mikään turhauttava peli, varsinkaan jos käyttää continuea (A+B+Start) joka kerrotaan manuaalissa.
Kaikenkaikkiaan sanoisin Goemonia erääksi parhaista Famicomin peleistä, joita on tullut pelattua ja ehdottomasti kokeilemisen arvoiseksi, jos vaikka eka Zelda maistuu. Palaan vielä varmasti tämän pelin pariin uudestaan.
Sellaista peliä tällä kertaa, kiitokset taas kaikille lukijoille ja palaan pian asiaan!
-malone
Comments
- Snou