Moi,
Uusi vuosi, vanhat kujeet. Tässä onkin ollut jo taukoa edellisestä , joten vuorossa on taas kalssista Famicomia. Paljon klassisemmaksi ei enää päästä, vuorossa on Nintendon vuoden 1981 kolikkopelin Famicom-versio vuodelta 1983, Donkey Kong.
Kyllä vain, pelasin Billy Mitchellin mulletin vanavedessä Donkey Kongia ja samalla tuumin, että onko eräs kaikkien aikojen klassikoista todella kestänyt aikaa. Peli itsessään ei varmasti paljon esittelyjä kaipaa: Gorilla Kong nappaa Daisyn ja hinaa sen rakennustyömaan tellinkien päälle, Mario (Tuolloin tosin vasta “Jumpman”) lähtee perään, suorittaa esteitä vilisevän temppuradan ja kiipeää huipulle, jolloin Kong nappaa taas tytön kainaloon ja kiipeää seuraavaan kenttään. Toistetaan muutaman kerran, Kong pudotetaan tatamiin ja kaikki on hyvin. Kunnes peli looppaa. Näin vaatimattomista lähtökohdista muodostui kaksi Nintendon lippulaiva-franchisea.
Kontrollien puolesta ei paljon simppelimmäksi pääse: ristiohjaimella neljä suuntaa ja hyppynappi. Kentossä on jokunen vasara, joilla saa ikäänkuin “kuolemattomuusefektin” joksikin aikaa ja tietysti pisteitä nuijituista esteistä ja vihollisista. Tämä ei kuitenkaan ole sama kun vaikka SMB:n Tähti, koska on edelleen mahdollista saada vaikkapa putoava tynnyri päähän, jos vasaran hitboksi vaan sattuu olemaan juuri silloin edessä, eikä ylhäällä.
Kenttiä on kolme, joka jostain mystisestä syystä on muuten yksi vähemmän kuin kolikkopelissä.
Ekassa loikitaan raksatelineiden päällä väistellen Kongin heittämiä tynnyreitä, toisessa loikitaan hissien yli ja lopuksi väistetään pomppivia jousia (tämä on pelin nopeutuessa vaikein kohta ja vaatii tietyn taktiikan) ja lopuksi kerätään pultit raksatelineestä ja mätkäytetään Gorilla tonttiin. Vihollisia on pari kappaletta: Kahta eri mallista tulipalloa, ja sillä hyvä. Niiden liike on jännä: se selvästi ei ole täysin sattumanvarainen, koska kyllä ne jahtaavat pelaajaa, mutta eivät ne suoraan hiihdä perässäkään, vaan jäävät välillä haahuilemaan miten sattuu. Se tekee niistä yllättävän vaikeita välttää.
Vaikeustaso on muutenkin yllättävän kova, varsinkin jos olettaa näin simppelin pelin olevan läpihuutojuttu. Ensimmäisellä kerralla ei kolmen Marion hengiltä saamiseen kauan mene. Mutta, pelissä on kuitenkin riittävästi syvyyttä, että sitä jaksaa jauhaa pidempäänkin (Terkut Billylle) ja kyllä tämä edelleen täyttää hyvän pelin kriteerit. Sain parhaimmillaan about 125,000 pistettä, joka on noin 10% maailmanennätyksestä. Ehkä joskus. :D
Donkey Kong täyttää testipelailun perusteella edelleen klassikon odotukset. Kyllä tätä on hauska pelata, vaikka ikää on kohta 40 vuotta. Se, jos mikä on hyvän pelin merkki ja osoittaa että status on ansaittu. Pelin kolikkopeliversio on muuten edelleen todella suosittu (varmasti osin dokumenttielokuvan “King of Kong” ansiosta) ja tätä väännetään pelihallien nurkissa fanaattisesti ehkä enemmän kun mitään muuta 80-luvun alun peliä.
Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia kaikille lukijoille, tervetuloa vuoteen 2020 ja palaan taas pian asiaan.
-malone
Comments