Salamaniskua Toistamiseen

 Moi,

Tällä viikolla on luvassa pieni uusintakatsaus jo aiemmin pelattuun peliin. Otin nimittäin peluuseen Metal Gear Rising Revengeancen uudelleen. Kaipasin pitkästä aikaa jotain vauhdikasta toimintaa ja tässä pelissä sitä ainakin riittää. Pelasin Xbox 360:lla, jos se on jollekin olennainen tieto. 

Heti alkuun on sanottava, että järkytyin tiedosta, että MGR on ensi Helmikuussa kymmenen vuotta vanha peli. Sevittyäni shokista muistelin, että pidin peliä vallan mainiona jo aikoinaan, joskin juoni oli mitä oli, mutta näin jälkikäteen kun Kojiman edellisestä Metal Gearista on jo vuosia, eikä uusia ole näkyvissä, niin reippaaseen Platinum-tyyliseen irtiottoon osaa suhtautua sellaisenaan, eikä niinkään osana Snake-juttuja. Psyko-Raidenin kanssa on laitettu volyymi yhteentoista, mikä toki sopii itse pelin tyyliin täydellisesti, kaiken on tarkoituskin olla niin ylitsevuotavan absurdia ja hyperaktiivista kuin suinkin mahdollista. Raiden on toki edelleen niin edgy, että oikein kämmeniä pistelee ohjainta pidellessä, mutta siinäkin on onneksi ripaus huumoria ja itsetietoisuutta. Pari pahista on mainioita b-elokuvien (tai animepahisten) tyylisiä tyyppejä, joiden ulosanti on jatkuvasti one linereita tai tarkoituksellisen kömpelöitä repliikkejä. Pakko myöntää, että en muistanut mitään, miksi tai missä Raiden edes seikkailee. Joku kalju sakemanni siellä radion päässä oli tjms. No, tarina tuskin oli päällimmäisenä mielessä kun tätä tehtiin, joten katsotaan, miten toiminta on kestänyt aikaa.

Ensivaikutelma oli yllättävänkin moderni ja sulava. Parrymekaniikka on edelleen parhaasta päästä 3d-toimintapeleissä nähtyä, eikä vieläkään ole tullut vastaan “vapaan tähtäyksen” blade modea ja zandatsu-mekaniikkaa parempaa miekalla huitomista. Yllätyin, kuinka paljon edellä aikaansa tämä tuntuu olevan näin jälkikäteen ajateltuna. 

Jos pelisuunnittelusta löytyy jotain jupinaa, niin sanoisin, että kenttäsuunnittelu  ja miljööt ovat vähän tylsiä ja tavanomaisia muuten näin lennokkaaseen peliin. Koko homma olisi hyötynyt siitä, että Metal Gear -kaanoni olisi heivattu surutta veks tai sitten siirrytty vaan kunnolla ajassa ja paikassa toisaalle, vaikkapa 100 vuotta eteenpäin. Ymmärrettävää toki, että projektissa haluttiin säilyttää suositun sarjan nimi markkinointia varten, eikä ilman Kojiman aloitetta koko peliä olisi varmaan edes harkittukaan. Tuntuu jopa hurjalta jatella näin, vanhana Metal Gear fanina, mutta ilmeisesti aia ja etäisyys on himmentänyt fanilasien filtteriä. En voi kuitenkaan olla miettimättä, miten tyylikäs ja omaperäinen peli olisi saatu vaikkapa kunnon futuristisessa Ghost In The Shell -tyyppisessä cyberpunk Tokiossa.

Ulkoasu on edelleen hyvä, joskaan ei enää aivan häikäisevä ja toiminnan sulavuus, eli se tärkein asia säilyy koko ajan. Soundtrack on menevää metallirenkutusta, johon mahtuu mukaan pari todella hyvää biisiä, etenkin Jetstream Sam-pomotaistelu jäi mieleen jo ekalla kerralla, eikä pettänyt tälläkään kertaa. Efekteissä on tyyliä, etenkin kun zandatsun onnistuessa ruudulle tärähtää kanjeja osoittamaan mahdollisuutta kerätä “selkärankaenergiaa”. 

Metal Gear Rising on edelleen yksi parhaista 3d-actioneista, joita on tullut pelattua ja on jopa hieman erikoista, miten vähän tämä peli nauttii niinsanottua kulttimainetta nykypäivänä. Lieneekö syynä Konami/Kojima -draaman stigma, vai joku muu? Uskallan väittää, että jos tämä ei olisi Metal Gear-peli, niin se nauttisi vankkumatonta kulttimainetta God Handin, Devil May Cryn, Bayonettan ja muiden genrensä arvostetuimpien pelien joukossa. Platinumilla on monta onnistumista toimintapeleissä ja tämä on niistä kärkipäässä. 

Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!

-jarmo