Marvel vs Capcom kokoelma, osa 1

 Moi,

Viime keväänä pidin blogissa Marvel-maaliskuun silloin ilmestyneen X-Men ‘97 animaatiosarjan kunniaksi. Tänä keväänä teen saman, mutta hieman eri tyylillä. Olen oikeastaan jo aloittanut pääosan tämän kevään blogeista valloittavan teeman parissa, nimittäin Capcomin tappelupelit. Hommasin hiljattain viime syksynä ilmestyneen Marvel vs Capcom Fighting Collectionin, joka sisältää 7 Capcomin 90-luvun peliä, joissa kaikissa esiintyy Marvelin supersankareita ja vahva paino on X-Men hahmoilla. Kokoelma tosin ilmestyi Xboxille vasta Helmikuussa, jolla siis pelaan tässä tapauksessa. Mennään koko homma läpi järjestyksessä vanhimmasta uusimpaan ja katsotaan, miltä ysärin Capcom-mähistelyt tuntuvat nykyään. Yksi seitsemästä pelistä ei ole 1 vs 1 taistelupeli, vaan sivulle scrollaava mätkintä, joten livautan sen mukaan johonkin väliin, että saadaan tappelupelien comboon taukoa. 

Kokoelma sisältää seuraavat pelit:

The Punisher (1993)

X-Men: Children of the Atom (1994)

Marvel Super Heroes (1995)

X-Men vs Street Fighter (1996)

Marvel Super Heroes vs Street fighter (1997)

Marvel vs Capcom: Clash of Super Heroes (1998)

Marvel vs Capcom 2: New Age of Heroes (2000)

Ysärin alussa, kun tappelupelit olivat SF2:n ansiosta kuumimmillaan, Capcom oli valtavan pelitarjonnan kukkulan kunkkuna. Asia oli kuitenkin juuri muuttumassa, sillä vuonna 1992 uusi haastaja ilmestyi areenalle Midwayn Mortal Kombatin muodossa. Digitoidut, realistiset ukkelit ja verellä läträys olivat etenkin länsimaisten pelaajien mieleen, joten Mortal Kombatista tuli Capcomille ensimmäinen todellinen haastaja. Capcomilla oli kuitenkin vielä ässä hihassaan länkkärimarkkinoita silmällä pitäen, sillä firmalla oli jo vuosia kestänyt tiivis yhteistyö lisenssipelien kehittäjänä mm. Disneylle. Näiden yhteistyökuvioiden ansiosta Capcomin onnistui napata itselleen Marvelin sarjakuvahahmojen lisenssi ja etenkin niiden tuohon aikaan ehdottomasti suosituin porukka, Ryhmä-X. X-Men animaatiosarja oli juuri alkanut TV-kanavilla ja porukka oli muutenkin suosionsa huipulla, kun vuotta aiemmin Marvelin sarjakuvien puolella Rob Liefeldin X-Force #1 oli myynyt yli 5 miljoonaa kappaletta ja heti perään Jim Leen X-Men #1 yli 8 miljoonaa, mikä on edelleen eniten koskaan myyty länsimainen sarjakuvalehti.

Supersankarit sopivat mainiosti mätkintäpeliin ja X-Men oli ilmiselvä valinta lisenssin myyntipotentiaalin kannalta, joten Capcom vastasi Midwayn suosioon omalla X-Men: Children of the Atomilla. Peli muistuttaa pelattavuudeltaan Super Street fighter 2 Turboa ja mukana oli lisäksi ilmassa tehtävät combot Darkstalkersista. Pelattavia hahmoja oli mukana maltilliset 10 kappaletta, mutta se oli 90-luvulla uuden tappelupelin vakiomäärä. Sen lisäksi mukana oli kaksi pomotaistelua, Juggernaut ja Magneto, sekä piilotettuna hahmona Akuma. Tämä crossover enteili tulevaa jo ensimmäisessä pelissä. 

Ulkoasu, etenkin hahmojen piirrostyyli ja animaatioiden yksityiskohtaisuus on aikaansa nähden uskomatonta. Animaatioissa riittää paljon pieniä yksityiskohtia ja jokainen hahmo on ainakin minun makuuni juuri täydellinen olemukseltaan ja ulkonäöltään. Kaikkien persoonallisuudet välittyvät animaatioista ja äänistä ilman sen kummempia tarinan pätkiä ja jos laittaa kaikki hahmot riviin, niin jokaisen pituus ja ruumiinrakenne on täydellisesti suhteeessa muihin. Peliä mainostettiin Jim Leen X-Men kansipiirroksilla. Soundtrack on menevää ja taattua Capcomia. Mukana on muutama todella tarttuva biisi, mikä on juuri sitä, mitä tappelupeliltä uskaltaa toivoa. 

Tämän uuden kokoelman käännös kolikkopelistä on käytännössä täydellinen ja mukana on sekä jenkki, että japaniversiot (tällä on enemmän merkitystä hieman myöhemmissä peleissä). Mukana on harjoittelumoodi, missä on kätevästi näkyvissä hahmojen hit- ja hurtboksit. Nettipelissä on rollback-nettikoodi, mikä on nykyään standardi, jota vaaditaan. 

Tämä on ensimmäinen kerta kun Children of the Atom on julkaistu virallisesti konsolille täydellisenä kolikkopelikäännöksenä (Saturnin versio, joka käytti 4MB:n lisämuistia on aika lähellä ja PS1 sai karsitun EX-version) joten voi sanoa, että oli aikakin. Siihen ei mennytkään kuin 30 vuotta. Jos/kun kaikki muutkin pelit ovat yhtä huolella ja rakkaudesta lajiin käsiteltyjä, niin tältä kokoelmalta on lupa odottaa hyvää. Peli on itsessään nykyajan mittapuulla aika “spartalaisen” karu ja sisältää vähän ominaisuuksia, mutta sen historiallinen arvo on suuri.

 Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!

-jarmo