Skip to main content

Paluu Nahisteluareenalle

 Moi,

Tällä viikolla vuorossa on nykyään melko unohduksiin painuneen PS1-taistelupelisarjan toinen osa, Battle Arena Toshinden 2, vuodelta 1996. Peli on tietysti käännös kolikkopelistä, kehittäjänä toimi Tamsoft ja julkaisijana Takara, nykyään paremmin tunnettu Transformers-robottien valmistajana. Jos ei ole tullut nähtyä, niin suosittelen tsekkaamaan Battle Arena Toshinden 1:n ennen tätä blogia, koska iso osa ensimmäisen pelin havainnoista pätee myös jatko-osaan. Toshinden-peleistä ei ole helppo löytää laadukasta kuvamateriaalia, joten pahoittelut vaihtelevan tasoisista kuvista ja niiden vähyydestä.

Battle Arena Toshinden oli 3D-taistelupelien alkuvuosien kilpailija kisassa, joka alkoi toden teolla Segan Virtua Fighterin ja Namcon Tekkenin suosion vauhdittamana. Polygonit, vaikka olivatkin tuohon aikana vielä todella karuja, mahdollistivat liikkeentunnistuksen kautta toteutetun sulavan animaation, joka oli etenkin martial arts-leffoista ammentaville taistelupeleille todella hyödyllistä. Sekä Tekken että Virtua Fighter ottivat huiman harppauksen eteenpäin lyhyessä ajassa osien 1 & 2 välissä, joten nyt on aika katsoa, miten Toshinden pärjäsi vertailussa.  

Animaatiot ovat se juttu, mikä erottaa Toshinden 2:n edellisestä osasta selkeimmin. Ensimmäinen osa oli melko hidastempoinen ja enemmän pitkiä eriä suosiva peli, siinä missä jatko-osa on selvästi nopeampi. Erien pituutta ja pelityyliä ojaa myös ensimmäisestä osasta tutun syvyyssuunnassa tehtävän väistöliikkeen muuttaminen siten, että se ei enää ole Dark Souls-kierähdyksen tyylinen liike, jossa hahmo haavoittumaton animaation keston ajan. Nyt väistö on selvästi lyhyempi ja sen ajoitus tarkempi. Kun tämän yhdistää nopeampiin liikeanimaatioihin, niin Toshinden 2 muistuttaa heti enemmän Tekkeniä tai etenkin Soul Caliburia. Mukaan on lisätty "Overdrive" mittari, joka tuttuun tapaan täyttyessään mahdollistaa superliikkeen. Hahmoja on tullut pari kappaletta lisää ja ensimmäisen pelin pomo, Gaia on alennettu normaaliksi hahmoksi. Itse pitäydyin suurimmaksi osaksi ensimmäisestä osasta tutussa suosikissani, keihästä käyttävässä Mondossa. Mondo on muuten todella outo nimi samuraille, kun sitä alkaa miettimään. Nimestä Mondo minulle tulee enemmänkin mieleen ysärin lippis väärinpäin skeittiparkissa hengaava teini kuin samurai. 

Ulkoasu on muuttunut hieman, muttei radikaalisti. Areenat ovat yksityiskohtaisempia ja hahmoissa aavistus enemmän tarkkuutta, etenkin tekstuurien osalta. Musiikeista ja äänistä en osaa sanoa muuta kuin, että molemmat ovat ihan kelvollista kamaa ja samaa CD-tasoa kuin vaikka Tekkenissä.

Mielipide Toshinden 2:sta riippuu siitä, mitä pitää pelin muuttuneesta rytmistä. Jos oli enemmän hitaamman ja harkitsevamman, pitkiä eriä suosivan pelityylin ystävä, niin muutos on tullut huonompaan suuntaan. Jos taas suosii Soul Caliburin tyylistä, vauhdikkaampaa mätkintää, niin tämä on enemmän tervetullut muutos. Toisaalta, muutos Namcon suuntaan saattoi olla lopulta se, joka aiheutti Toshindenin katoamisen, sillä sen on varmasti ollut vaikea kilpailla tyylikkään ja trendikkään Soul Edgen/Bladen kanssa samalla tontilla. Toshinden pelisarja jatkui kylläkin vielä kahden pelin verran PS1:llä, joten ehkä jossain vaiheessa tsekataan niitäkin. 



Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!


-jarmo


Comments

Post a Comment

Popular posts from this blog

Polttopalloa ja pompadoureja

Moi, Viime aikoina on tullut katsastettua usemapikin Kunio-kun Nekketsu -sarja peli, joten jatketaan samaa aihetta. Tällä kertaa vuorossa on vuoden 1988 Nekketsu Koukou Dodgeball B u. Tästä on olemassa NES-käännös nimellä Super Dodgeball, josta on taas tuttuun tapaan häivytetty kaikki viittaukset River City-sarjaan. Tämä on järjestyksessä sarjan ensimmäinen urheilu-spinoff, joten aiemmin käsitelty jääkiekkopeli on tätä uudempi. Kuten nokkelimmat jo varmasti arvaavat, tällä kertaa Kunio kumppaneineen osallistuu polttopalloturnaukseen. Nyt ei tosin ole enää koulujen väliset ottelut, vaan joukkue kiertää ympäri maailmaa ihan MM-kisoissa. Peli on siis perus polttopalloa, jossa kaksi joukkuetta yrittää osua toisen tiimin pelaajiin vastakkaisella kenttäpuoliskolla. Molemmissa on kolme sisäkentän pelaajaa ja kolme vastustajan puoliskon ulkoreunoilla. Toisin kun perus koulun polttopallossa, yksi osuma ei polta pelaajaa, vaan tässä mätkäistään pallo päin lärviä, joka vie pisteitä el...
Post a Comment
Read more

Analogista Scifiä Alan Mestarilta

 Moi, Tuumasin, että tällä viikolla otan mukaan blogiin jotain hieman uutta ja erilaista, koska vaihtelu virkistää. Nyt ei ole luvassa retropeliä tai lootan avausta (ei hätää, niiden pariin palataan piakkoin) vaan kirjakatsaus. Kirja on tosin hieman harhaanjohtava sana, koska luvassa on lähestulkoon pelkästään kuvitusta, mutta ei tämä ole myöskään sarjakuva. Nyt katsotaan Akira-animaation tuotantoa sekä siihen liittyviä juttuja ja tutustutaan kirjaan nimeltä: Otomo The Complete Works, osa 25. Animation Akira Layouts & Key Frames 3. Akira on minulle yksi tärkeistä vaikuttajista siihen, että ylipäänsä kiinnostuin scifiharrastuksesta, piirtämisestä, animesta ja sarjakuvista joten tämän kaltaiset kirjat ovat enemmän kuin suuri mielenkiinnon aihe. Se sattaa olla ensimmäinen animeleffa, jonka olen nähnyt ja on myös ehkä ensimmäinen DVD-elokuva, jonka olen ostanut omaksi. Kiinnostuneille vinkiksi, että nämä ovat saatavilla Japanin Amazonista.  Otomo The Complete Works on Japaniss...
Post a Comment
Read more

Herra X

 Moi,  Tällä viikolla pelattavana oli erikoinen hengenheimolainen vuoden 1999 Dreamcast-pelille. Pelasin Switchillä Slave Zero X:ää, Ziggurat Gamesin viime vuonna PC:lle ja muille konsoleille, sekä juuri viime viikolla Switchille julkaistua 2.5D toimintamätkintää.  Pelin maailma dystooppinen tulevaisuuden megakaupunki, jossa järjestystä pitävät kyborgilainvalvojat. Yksi heistä päättää kuitenkin karata, sillä jostain syystä hänen aivopesunsa ja ohjelmointinsa pettää. Pelaaja ohjaa tätä punaista, säilytyskammiostaan paennutta miekkamiestä. Dreamcast -pelin, Slave Zeron päähahmo oli ilmeisesti tämän pelin pahis. Scifikaupunkiin sijoittuva tarina on kuitenkin enemmän visuaalinen viitekehys, jolla mukaan saadaan mielenkiintoisia hahmodesigneja ja ysärin estetiikan tyylisiä maisemia. Tarinaa on mukana mutta se ei ole fokus, vaan peli keskittyy enemmän sivulle scrollaavaan toimintaan.  Yllätyin positiivisesti, sillä Slave Zero X taitaa olla ainoa omistamani normaali, uusi p...
Post a Comment
Read more