Keskikesän blogissa tutustumme Famicom-peliin, joka ei, kuten niin monet muutkin tässä blogissa esiintyneet, löytänyt tietään meidän kotoisalle NESille. Vuorossa on Namcon vuonna 1988 julkaistu The Quest of Ki. Tämä on kolmas peli ns. “Babylonian tower” -sarjassa ja prequel pelille nimeltä Tower of Druaga. Tässä pelissä papitar Ki yrittää löytää Ishtar-jumalattaren taikasauvan Druaga-demonin tornista. Luvassa on 60 kerrosta kiivettävää.
Quest of Ki on omaperäinen tasoloikka, paremman termin puutteessa, jossa tornin jokaisesta kerroksesta pitää löytää avain, joka avaa oven seuraavaan kerrokseen aikarajan puitteissa. Se, mikä tekee tästä mielenkiintoisen on hyvin omaperäinen tapa ohjata hahmoa: Ki leijuu ylöspäin niin pitkään kuin pelaaja pitää ohjaimen A-nappia pohjassa. Kun päästää irti, alkaa hahmo vajota hitaasti alaspäin. B-nappi on juoksu/kiihdytys, kuten Mariossa. Tässä pelissä on siis ikäänkuin kuun painovoima, tai itseasiassa varmaan vielä heikompi, sillä nousta voi vaikka lattiasta kattoon. Jujuna on kuitenkin fysiikka, eli hahmolla on momentti eikä se pysähdy tai käänny välittömästi, joten pelaajan on osattava ennakoida ja arvioida lentoratoja tarkasti. Lisänä Ki on herkkä törmäyksille, pienikin nupin kolaus kattoon meinaa, että alas tullaan siinä paikassa, pystymättä ohjaamaan hahmoa Kin pidellessä päätään. Saman aiheuttaa hipaisua kovempi osuma seiniin.
Tässä on siis myös vahvasti vanhan ajan PC:n shareware-luolalentelyiden tuntua. Kaikki viholliset ja vaarat tappavat yhdellä osumalla, joten mukana on myös vahvaa nykyajan indieloikkien, kuten Meat Boyn makua. Tämä vielä korostuu, koska continueja on loputtomasti ja kentät kestävät yleensä parista kymmenestä sekunnista pariin minuuttiin. Yritys/erehdys on mukana vahvasti, kuten näissä “kerrasta vainaa” nykypeleissä.
60 kerroksen jälkeen tapahtuu juonitwisti ja 40 bonuskerrosta aukeaa. Vaikeustasoa rukataan myös aika paljon ylöspäin. Itse pelasin yhdessä illassa tason 80 tienoolle ja olisi mennyt pidemmällekin, joten mitenkään mahdoton tämä ei ole. Vaikeutta on, mutta se on pääosin reilua ja mukana on nerokas helpotus: Kolme elämää per kerros ja jokainen vihollinen johon osuu katoaa seuraavien yritysten ajaksi, kunnes continue resetoi tilanteen. Tässä siis on mahdolisuus poistaa pari hankalssa kohdassa olevaa vihua, ja sitten mennä kolmannella läpi. Tällainen mekaniikka antaa hieman siimaa pelaajalle, eikä aiheuta niin paljon turhauttavaa junnaamista, jos joku tietty kohta ei meinaa mennä. Piikkeihin ja sen sellaisiin tämä ei tietysti auta. Kentissä on myös arkkuja, joista saa bonusesineitä, kuten siiven, jolla voi lentää, tai pikemminkin ponnistaa uudelleen ilmassa, suojakilpi, joka kestää yhden osuman ja sen sellaista apuvälinettä. Jotkut vaan saattavat olla hankalassa paikassa tai pitkän matkan päässä, joten toisinaan esineisiin liittyy riski.
Ulkoasu on kunnossa. Pelihahmo on mukavan sympaattinen ja vihollilsissa reippaasti vaihtelua. Pari Namcom klassista vihulaista tekevät cameot: Pac-Manin pinkki haamu ja Dig-Dugin perus punainen pallero, jolla on sukelluslasit. Taustat ovat aina samat punaharmaat ja biisejä on vain yksi, joten sillä osastolla olisi voinut hieman petrata.
Quest of Ki on kuitenkin positiivinen yllätys, tämä todella veti mukaansa eleganteilla kontrolleillaan ja juuri sopivalla vaikeudella. Aivan Famicomin parhammistoa ja lähes mahdoton päästää käsistään, sillä vahva “yksi vielä” -tunne on mukana. Se on hyvän pelin merkki. Suosittelen kokeilemaan, koska tämä saattaa jakaa mielipiteitä, mutta uskallan luvata, että jos moderni indieloikka maistuu, niin silloin maistuu tämäkin.
Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille ja palaan taas pian asiaan!
-malone
Comments