Savua Piippalakin Alta

 Moi,

Tällä viikolla palataan taas Famicomin pariin. Vuorossa on Hudson Softin vuonna 1986 julkaisema Milon’s Secret Castle. (Meikyū Kumikyoku: Milon no Daibōken).

Super Marion menestyksen ja “valtavan koon” huomattuaan, muutkin pelinkehittäjät alkoivat julkaista Famicomille yhden ruudun arcade-tyylisiä pelejä kunnianhimoisempia projekteja. Näistä 1985-1986 julkaistuista peleistä olemme nähneet aiemmin esimerkiksi Atlantis no Nazon ja Challengerin. Nyt on vuorossa Hudsonin toinen yritys, Adventure Islandin ohella.

Erona on kuitenkin se, että siinä missä Adventure Island oli suoraviivainen tasoloikka, nyt on vuorossa mystinen mysteeri ja sokkelo tasoloikka elementeillä. Tarina menee niin, että Hudsonin taikalandiassa kaikki kommunikoivat musiikilla, paitsi Milon, jonka pillistä ei irtoa kuin pihaus ja saippuakuplia. Milon päättää lähteä kysymään landian kuningattarelta, miksi asia näin, mutta pahikset ovat jo vallanneet kuningattaren linnan, joten homma muuttuu pelastusoperaatioksi. Luvassa on linna, joka jakautuu neljään kerroksee, joista jokainen on sokkelo täynnä 80-luvun kryptistä pelisuunnittelua. Kerroksen lopuksi on luonnollisesti pomotaistelu.

Milon loikkii ja ampuu saippuakuplia, joilla voitetaan viholliset ja rikotaan tiiliä, joista paljastuu joko kulkureittejä tai esineitä. Jokainen kartta on täynnä näitä tuhottavia tiiliä, joten homma menee käytännössä niin, että kartan jokainen kuviteltavissa oleva kulma pitää ampua salaisuuden toivossa, eikä kulkureitti eteenpäin ole siltikään ilmiselvä. Kaupasta voi ostaa esineitä ja vinkkejä, joista on vaihtelevaa hyötyä, vaihteluvälinä “hieman”-  “ei ollenkaan”. Elämäpalkki onneksi löytyy, mutta elämiä on vain yksi, sitten se on takaisin alkuun. Continue löytyy koodilla, mutta alkuun palataan silti, vain kerätyt esineet saa pitää. 

Vaikeustasoa löytyy, mutta ei siitä syystä kuin luulisi. Vastustajat eivät ole erityisen pahoja, eikä kuolettavia monttuja ole ollenkaan, mutta päätön haahuilu ja arvailu kuluttaa vääjäämättä elämäpalkkia, kun kymmenettä kertaa samaa huonetta kolutessa ottaa yhden osuman huomion herpaantuessa. Sitten kun nirri lähtee, niin sama rumba alkaa alusta. Suunta ja tavoite ei ole missään vaiheessa ilmiselvä, kunnes sattuu jollain ilveellä törmäämään pomohuoneeseen. Ja häviää, koska ei ollut varautunut pomotaistoon ja osumapisteitä oli jäljellä yksi tai kaksi. Tässä vaiheessa alkaa varmasti jo olemaan selvillä pelin suurin ongelma: Tämä on pahimmasta päästä “kasarihaahuiluja”, itse keksimäni nimitys tämän tyyppisille turhauttaville 8-bittisille peleille. Tässä vaiheessa paljasta, että seikkailu tyssäsi kerrokseen 2. Ilmeisesti taivoitteena oli kääriä helopt jenit oppaan myynnillä pelin ohessa, en nimittäin voi kuvitella kenenkään läpäisevän peliä ilman vinkkejä tai aivan kohtuuttoman pitkää aikaa. . 

Ulkoasu on ihan hyvä. Itse Milon näyttää aika sympattiselta nukkumatilta piippalakkeineen ja vihollisia on useaa tyyppiä. Huoneet ovat vähän itseään toistavia, mikä ei ainakaan helpota suunnistamista. Musakaan ei pärjää ajankohdan parhaille.

Milon’s Secret Castle voisi olla ihan pätevä seikkailu, jos se ei olisi niin järkyttävän monotonista napinhakkausta piilotettujen asioiden toivossa ja rakenne olisi pilkottu pienempiin kokonaisuuksiin, oikealla continuella. Nyt se on Zen-mestarin kärsivällisyyttä vaativa liian kryptinen haahuilu. Peli ei ole kuitenkaan kallis, joten jos asiaan suhtautuu haasteena ja käyttää apuna jonkin sortin vinkkejä, niin tästä saa ehkä irti enemmän.  

Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!

-malone