Nakkinenän Paluu

 Moi,

Tällä viikolla pelinä on Nintendon klassikkosarjan toinen osa, joka on kuitenkin vähän sellaisen mustan lampaan asemassa, eikä ollenkaan niin korkealla statuksella kuin sitä ennen tai sen jälkeen ilmestyneet osat. Nyt katsotaan, miltä tuntui Zelda 2: The Adventure of Link vuodelta 1987.

NES:in Zelda 1 ja SNES:in A Link to the Past ovat varmasti monen mielestä kaikkien aikojen parhaimpiin ja tärkeimpiin videopeleihin lukeutuvia mestariteoksia. Zelda kakkosesta ei kuule samaa. Mistä homma kiikastaa? Sen koitin selvittää viime viikolla. Helppo vastaus on, että Zelda 2 on liian erilainen ensimmäiseen verrattuna. Kuitenkin, ilmestyessään 80-luvun lopulla ei vielä ollut mitään “sääntöjä” siihen, että pelisarjan osien piti muistuttaa toisiaan ja etenkin länsimaisesta näkökulmasta Super Mario Bros. 2 oli niinikään melko reippaasti ensimmäisestä poikkeava, eikä se tuntunut haittaavan ketään siihen aikaan. Onhan tässä tietysti eroa edeltäjänsä: RPG-tyylinen kartta, jossa on random encounterit ja itse toiminta on sivulta kuvattua tasoloikkaa ja toiminnallista miekkailua. Tämän lisäksi löytyy myös kokemustasot hitpointseille, magia mittarille ja miekan voimakkuudelle.  

Minä sanoisin, että suurin syy vastaanottoon oli vaikeustaso ja kokemussysteemi. 80-luvun konsolipelaajaskidit eivät olleet tuttuja D&D hommien tai Ultimoiden tyylisten pelien kanssa, joita löytyi lähinnä PC:ltä ja ne vaativat kielitaitoa ihan toisella tasolla kuin konsolipelit. Grindi ei ollut käsitteenä tuttu ja sitä todella tarvitaan, ellei satu olemaan joku uskomaton Zelda-fakiiri. Minulle pelin suurin ongelma on se, että tässä on vanhan tyylisesti kolme elämää ja sitten tulee game over ja lähdetään taas alusta. Kokemus ja esineet säilyvät, mutta takapakkia tulee ja reippaasti. Pahimmilaan voi mennä tuntikaupalla ennen kuin pääsee kokeilemaan kohtaa, jossa tippui pimeässä luolassa monttuun, jota ei nähnyt tai hävisi pomolle, jonka voittamiseen tarvittavaa taktiikkaa ei vaan löytynyt. Näissä tilanteissa haluaa yrittää heti uudelleen, tai edes palatsin/luolaston alusta, niinkuin Zelda 1:ssa mutta ei, se on takaisin lähtöruutuun. Tätä helpottaa toki mahdollisuus tallentaa, joka on itseasiassa erittäin hyödyllinen, mutta se pitää muistaa ja osata tehdä oikeassa kohdassa. Muuten voi “softlockata” itsensä tilanteeseen, jossa jollain ilveellä väänsi itsensä paikkaan, jossa ei kannattaisi vielä olla tai pelaajalta puuttuu tarvittava esine etenemiseen eikä takaisin pääsy ole enää realistista.

Pelimekaniikat ovat itsessään hyvät ja rakenne on melko lähellä muita Zeldoja, eli kartalla kuljetaan, kylissä jutellaan ja esineitä etsitään. Sitten mennään luolastoon, jossa voitetaan bossi. Varhaisten Zeldojen tyyliin kryptisyyttä löytyy, eivätkä kyläläisten hämmentävät lost in translation -kommentit välttämättä juuri auta asiaa. (I am Error.) Myös audiovisuaalinen anti on aikaisekseen mainiota. Hahmot ovat isoja, hyvin animoituja ja musiikki on niinkuin Zeldassa kuuluukin, reipasta seikkailurenkutusta. 

Oma parin illan mittainen pelailuni tyssäsi tuttuun paikkaan, Death Mountainin sokkeloon, mutta sen olisi hoitanut vilkaisemalla karttaa ja vinkkejä. Olen pelannut kuvassa olevan GBA:n version kerran läpi ja muistikuvan mukaan kyllä se melkoinen urakka oli. Erona Zelda ykköseen on suurimmaksi osaksi se, että peruspelin päälle on lisätty ylimääräinen grindielementti, joka ei välttämättä ole ollenkaan tarpeellinen tai pelikokemusta parantava. Muuten Zelda 2 on mainio peli ja ehdottomasti NESin parhaita action/rpg/seikkailuja. Se on vaan liian monimutkainen ja vaikea suoraviivaisempaan seikkailu-Zeldaan tottuneelle. 

Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!

-jarmo