Robottinahistelun Riemua

 Moi,

Tämän viikon pelailut tulevat vähän myöhässä parin päivän kesälomareissun vuoksi. Ei se mitään, sillä tämän kertainen peli on kuitenkin varsin mielenkiintoinen ilmestys. Katsotaan, millainen on Nintendon Joy Mech Fight vuodelta 1993. 

Joy Mech Fight on harvoja Famicomin 1 vs 1 -taistoja, joka epäilemättä tehtiin Street Fighter 2:n menestyksen vanavedessä, sillä tämä on myöhäinen Famicom-julkaisu ja SNES oli ollut markkinoilla jo yli vuoden. Samalla voisi luulla, että pelin on kehittänyt joku tuntematon pikkufirma, koska konsepti ja tyyli ovat niin omalaatuisia, vaan eipä olekaan, sillä kyseessä on Nintendon vanhimman ykköstiimin, R&D1:n projekti. Famicomille on julkaistu jokunen 1 vs 1 “turnaustaistelupeli” mutta alustan teknisistä rajoituksista johtuen ne olivat kaikki simppeleitä, pienillä hahmoilla, joilla ei ollut montaa erilaista animaatiota. SF2:n kaltaisista spriteistä ei voinut haaveillakaan. Tämä peli kiertää rajoitteita kekseliäästi tekemällä joka hahmosta ikään kuin vieteriraajaisen robotin. Jokainen hahmo siis koostuu useasta erillisestä spritestä, jolloin on mahdollista animoida monimutkaisempia liikkeitä ja hommasta tulee sulavan näköistä. Samalla peli sai omalaatuisen ja humoristisen ulkoasun.

Pelin tarina on lähes sama kuin Mega Manissa (tai Astro Boyssa): Kaksi tohtoria, Emon ja Walnuts kehittävät edistyksellisiä robotteja, kunnes eräänä päivänä Walnuts katoaa robottien kanssa ja ilmestyy pahiksena valloittamaan maailmaa, apunaan läjä taistelurobotteja. Tohtori Emonilla on kuitenkin yksi robotti, hauskuutus/viihdyttäjäbotti Sukapon, joka pitää muokata sopivaksi taistelemaan pahiksia vastaan. Samalla Sukaponin rakenne mahdollistaa sen, että jokainen voitettu robotti lisätään “hahmovalikoimaan”. Tämä siis meinaa, että tarinaa voi pelata eteenpäin usealla hahmolla, jonka voi valita aina ottelun alussa maun ja soveltuvuuden mukaan. Pelistä löytyy myös luonnollisesti kaksinpeli. Hahmoja on kokonaisuudessaan 32, mutta kaikki eivät ole normaalisti pelattavissa. Koodilla voi avata lähes kaikki, mutta ei tarinaa varten.

Pelattavuus on melko simppeliä ja kahden napin vuoksi vähemmän monimutkainen kuin useimmat verrokkinsa. Hahmoissa ja niiden liikkeissä on selkeää Street Fighter -vaikutetta, tunnistin ainakin Ryun, Chun Lin, Zangiefin ja Dhalsimin liikkeitä ja pelityylejä ihan sellaisenaan. Tämä on myös hyvä juttu, sillä samalla tunnistettavuus tuo mukaan tuttuja elementtejä ja peli on helppo ymmärtää ja oppia. Liikkeet ovat samoja kuin kaikissa muissakin ja tehdään vastaavilla näppäinyhdistelmillä. Joka ottelu on kolme erää ja homma toimii tutulla energiapalkilla. Hahmoissa on mukavasti eroa ja tässä on jopa ihan oikeita “vakavien” taistelupelien elementtejä ja sääntöjä mukana, toisin kuin lähes missään muussa Famicomin vastaavassa pelissä. Tarinan vaikeustaso alkaa pelaajaystävällisesti, mutta kasvaa koko ajan sen edetessä.  

Ulkoasu on mainio. Hahmot ovat hyvin animoituja ja hauskan näköisiä. Kaikki tunnistaa välittömästi eri hahmoiksi ja jokaisella on oma, uniikki gimmickinsä sekä paljon animaatiota, jota ei ole muilla hahmoilla. Musiikki ja äänetkään eivät ole hullumpia ja taustoissa, vaikka ovat melko yksinkertaisia, niin joissakin niistä on siitä huolimatta hauskoja yksityiskohtia.

Joy Mech Fight on hyvin omaperäinen, joillekin ulkoasunsa ansiosta ehkä jopa liian omaperäinen taistelupeli, mutta ainakin minuun se teki erittäin positiivisen vaikutuksen. Nokkela tapa, joka ylipäänsä mahdollisti tämän pelin Famicomilla on hatunnoston arvoinen suoritus. Sukapon pitää muuten saada Smash Brosiin, missä viipyy?!

Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!

-jarmo