Hei,
Jatkakaamme Hudson Softin parissa viime viikon tapaan. Tällä kertaa aiheena ei ole mitään Bombermaniin liittyvää, vaan huomattavasti tuntemattomampi suuruus, Challenger vuodelta 1985. Peli aloitti nimellä “Stop The Express” Spectrumille ja Kuusnepalle, mutta tästä jäi jäljelle lähinnä ekan kentän konsepti ja Challengeria laajennettiin enemmän seikkailupelin suuntaan. Stop the Express julkaistiin myös lopulta, mutta tyystin erillisenä pelinä, joka ei liity tähän.
Challengerin idea on seuraava: Reippaasti Indiana Jones-vaikutteinen seikkailija pelastaa prinsessa Marian gangsteri Don Waldoradon kynsistä. Tarvitseeko näitä enää edes kertoa? Peli on jaettu kolmeen eri osaan, joista jokainen toimii hieman eri tavalla: Ensimmäisessä kentässä toimintatasoloikitaan junan katolla (sekä sisällä), toinen kenttä on Zelda-tyylinen ylhäältä kuvattu haahuiluseikkailu ja kolmas on yhden ruudun tasoloikkaa Donkey Kongin tapaan. Peli ei kuitenkaan ole lineaarinen siinä mielessä että “kolmoskentät” sisältyvät kakkosen karttaan ja ovat ikäänkuin luolissa sijaitsevia haastehuoneita. Näiden huoneiden pointtina on loikkia liikkuvien geysirien päällä ja kerätä kolme aarretta, jotka avaavat pääsyn viimeiseen, bossiruutuun. Näitä kannattaa ajatella Zelda 1:n luolastoina.
Challengerissa on yksi merkittävä outous, nimittäin hyppy- ja hyökkäysnapit ovat päinvastoin, eli A heittää tikarilla, B-nappi hyppää. Yllättävän vaikea tottua ja kiireessä tulee painettua väärää namiskaa vielä tuntienkin pelaamisen jälkeen.
Nimensä mukaisesti Haastajassa riittää haastetta. Kakkoskenttä on laaja, paikoin sokkeloinen, kryptinen ja etenemisestä tekee vaikeaa se, että tulipallovihollisia ei voi tuhota peruspuukolla, vaan siihen pitää olla power up, jonka saa vain joka kymmenennen tuhotun vihulaisen jälkeen ja se kestää rajoitetun ajan. Tulipallot hiillostavat lähes jatkuvasti, joskin erikoisella, vähän satunnaisella liikkeellä, joka tekee niiden jallittamisesta vielä vaikeampaa kun luulisi. Onneksi pelissä on elämäpalkki, joten pari pientä osumaa ei vielä haittaa. Pirulaisista tulee mieleen Donkey Kongin vastaavat. Pari “jekkuakin” löytyy: Muutama luolaston ovi on ansoja ja ainakin yksi karttaan lisätty muurahaisleijonan tyylinen hiekkamonttu aiheutti hammasten kiristystä. Aikarajakin löytyy, mikä ei helpota asiaa: Kello pitää käydä "täyttämässä" luolastossa ennekuin se ehtii kulua loppuun, joten eksyminen johtaa usein nirrin lähtöön. Mitään karttaa tai oikean suunnan indikaattoria ei tietenkkään ole. Peli ei kuitenkaan ole lainkaan mahdoton läpäistävä, jos vilkaisee karttaa ja vähän oppaita netistä.
Haastajan ulkoasu on simppeli, mutta ajaa asiansa. Pienet spritet ovat enemmän toimivia kun näyttäviä ja musiikki on aika stockia, kirjaimellisesti. Ekan kentän musa on lisenssivapaata klassista, mikä oli tähän aikaan yllättävän yleinen valinta ja kustannusten säästö. Ulkoasussa on kuitenkin hiven sellaista kasarin charmia, joka vaikea pukea sanoiksi.
Challenger on mielenkiintoinen yhdistelmä ikäänkuin kahta eri peliä, joka ei yllä aivan tavoittelemaansa kunnianhimoiseen seikkailuun muutaman suunnittelun kukkasen ja turhauttavan ratkaisun vuoksi, mutta on ehdottomasti mielenkiintoinen tuntematon pala Hudsonin historiaa, joka ei koskaan löytänyt tietään Japanin ulkopuolelle. Suosittelen varauksella, jos etsit omaperäistä Famicom-exclusiivia ja kuriositeettia.
Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!
-malone
Comments