Hei,
Tällä viikolla jatkuu tuttu ja turvallinen Famicom-pelien katsaus. Vuorossa on Iremin vuonna 1987 julkaisema kolikkopelikäännös Kaiketsu Yanchamaru. Peli julkaistiin lännessä nimellä Kid Niki: Radical ninja (sekä white wash-kansitaiteella, joka ei liity peliin millään lailla). Nimestä ja ulkoasusta ounastelin ensin jonkin sortin manga/animelisenssiä, mutta tämä on kuitenkin ihan Iremin oma hengentuote.
Koska kyseessä on Famicom, niin ei liene yllätys että luvassa on tasoloikkaa, jossa nuori ninja pelastaa: Yllätys, yllätys prinsessaa ja maailmaa pahisten kynsistä. A-hyppää ja B, ei niinkään lyö, vaan rullaa miekalla. Loikka on melko hidas ja ilmava, kuten on myös liikkumisnopeus. Tämä ninja ei ole sprintteri, vaan enemmän hölkkääjä. Tasoja on seitsemän kappaletta ja jokaisen lopussa kohdataan tietysti pomo. Loppupahis on Kabuki-näyttelijän oloinen demonikunkku.
Kentät ovat teemoiltaaan vaihtelevia, mutta yksi peruselementti on ja pysyy: Jatkuva virta naamioituja ninjoja, jotka juoksevat pelaajaa kohti, odottavat puissa, heittelevät pommeja ja vaikka mitä. Muitakin vihulaisia löytyy, mutta ninjat ovat ehtymätön luonnonvara. Peli muodostuukin hyppelyn lisäksi pääosin siitä, että lähestyviä ninjoja rullataan miekalla vasemmalta ja oikealta, edetään jokunen askel ja toistetaan. Vaihtelua tuovat onneksi pomot, joissa on sentään opeteltava taktiikka, jolla taistelu voitetaan. Pomoissa voi myös menettää aseen, jos lyö sen “kovaan kohtaan” tai väärällä ajoituksella, jolloin se pitää käydä poimimassa maasta tai seinästä. Nirri lähtee yhdestä osumasta, mutta onneksi löytyy continue.
Vaikeustaso tuntuu aluksi korkealta. Henki lähtee joka osumasta ja etenkin hyppy on niin hidas ja sprite suuri että joitain vihollisia ja niiden ammuksia on lähes mahdoton välttää ilman ennakointia. Onneksi myös pelaajan hyökkäys on anteeksiantava, osumakohta iso ja lähes kaikki vihulaiset pomoja lukuunottamatta hoituvat yhdellä iskulla. Kun säännöt ja pelin säännöt ymmärtää, niin homman hallinnasta tulee helpompaa. Huomasin että tässä on käytetty samaa pelimoottoria kun Kung Fussa, jossa myös tulee vihollisia jatkuvana virtana. Käy järkeen, sillä tunne on pitkälle sama.
Ulkoasu on keskitasoa ja musiikki renkuttaa ihan siedettävää biisiä. Vuonna 1987 oli nähty jo parempaakin, kuten Contra, jossa on myös hieman samaa fiilistä jatkuvan vihollisvirran muodossa, mutta vauhdikkaammin toteutettuna.
Radikaali Yanchamaru ei lopulta ollut niin kovin radikaali, vaan keskitason toimintaloikka, jonka suurin kompastuskivi on hahmon hitaus yhdistettynä jatkuvaan vihollisvirtaan, joka luo “kaksi askelta, lyönti, oikea vasen, toista loputtomiin” -monotonisen tunteen. Tasoloikinta ja pomot onneksi tuovat paljon kaivattua vaihtelua ja estävät tätä vajoamasta mutasarjaan.
Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille ja palaan taas pian asiaan!
-malone
Comments