Moi,
Tällä viikolla vuorossa on jälleen Famicomia. Nyt katsotaan, millainen on Namcon vuoden 1985 kolikkopelikäännös Metro-Cross. Peli julkaistiin aikoinaan myös lännessä, kaikille kuviteltavissa oleville kotitetokoneille.
Metro-Crossin idea on, että Runner-niminen heebo juoksee metrotunnelissa esteratojen tyyppisesti rakennettuja asemalaitureita pitkin. Kenttiä on kuulemma 32. Radoilla on aikaraja, jonka puitteissa pitää selvitä maaliin. Joka neljäs rata on pidempi “checkpoint-rata”, joka toimii myös continue-pisteenä. Kolmelta edelliseltä radalta säästynyt aika lasketaan yhteen, joka toimii bonusaikana pidemmälle radalle, joten kannattaa pyrkiä minimoimaan mokat lyhyillä ja helpommillakin radoilla. Ukkeli juoksee automaattisesti ja pelaajan tehtävänä on vain ohjata ja hyppiä oikeaan aikaan.
Kuulostaa helpolta, vai mitä? No ei, radat ovat täynnä esteitä, lipsuvia ja hidastavia lattialaattoja, monttuja, päälle vieriviä tynnyreitä, autonrenkaita ja ties mitä. Väärin ajoitettu hyppy tai yli jyräävä este pysäyttävät menon, joka taas hukkaa kallisarvoista aikaa. Jos aika loppuu, sähköshokki kärventää Juoksijan. Bonusesineinä toimivat tölkit, joiden päälle hyppäämällä aikalaskuri pysähtyy sekunniksi tai pariksi, rullalauta, joka vauhdittaa menoa ja ei tuumaa lipsuvista tai hidastavista laatoista mitään, sekä ponnulaudat, joista voi hypätä hauhdikaasi eteenpäin. Skeittilautaan liittyy kikka, jossa juuri oikein sijoittumalla pikselin tarkasti kahden laatan välissä olevalla mustalle viivalle voi huristaa menemään, eikä mikään este osu, koska ilmeisesti peli ei silloin osaa laskea, kummalla laatalla pelaaja kulkee. Ponnulaudat ovat monessa kentässä elintärkeitä, varsinkin, jos niitä on useita peräkkäin ja kentän suunnittelu edellyttää, että niihin on kaikkiin osuttava, tai aika loppuu.
Tästä päästäänkin Metro-Crossin suurimpaan ongelmaan. Peli on melko karmaisevan vaikea. Meno tyssää jo alkuunsa ja kaikki kentät on muistettava ulkoa, muuten ei ole mahdollisuuttakaan. Tämä on tuttua 80.luvun kolikkpelimeininkiä, jossa ideana on hoonata taitoa äärimmilleen. Onneksi joka neljäs kenttä on checkpoint, muuten koko homma tyssäisi jo samoja alkupään kenttiä jauhaessa. Pelin suurin yksittäinen ongelma on elintärkeiden ponnulautojen outo ajoitus. Ne siis toimivat samaan tapaan kuin SMB:n jouset, eli napin painallus on ajoitettava, että se toimii. Tässä tapauksessa ajoitus tuntuu vaan jotenkin todella oudolta, enkä oikein missään vaiheessa saanut kunnon käsitystä, miten ja missä kohtaa sitä namiskaa on painettava. Esimerkkinä Marion jousi kyllä pelittää lähes joka kerta, kunhan sen vaan hoksaa, joten tässä tapauksessa se on vain todella outo. Monessa kentässä ne olisi vielä saatava onnistumaan useita kertoja ilman mokia.
Ulkoasu on vuoden 1985 Famicom-peliksi varsin mukava. Hahmo on koominen laatikkoleuka ja spritet ovat melko yksityiskohtaiset. Pikku miinus tulee monotonisesta kenttäsuunnittelusta, samaa laattakuviota toistetaan loputtomiin. Toisaalta, semmoisia ne metrotunnelit ovat. Taustalla jauhava biisi on ihan menevä, muttei mitään klassikkoainesta.
Metro-Cross on lähestulkoon todella hauska ja menevä tasoloikka/endless runner, joka on tietyllä tapaa vastaavan tyylisten modernien kännykkäpelien edeltäjä. Harmi, että ponnulautojen toiminta on nähty tarpeelliseksi tehdä turhauttavan tarkkaa ajoitusta vaativaksi salatieteeksi, joka ei tuo mitään lisää peliin, vaan ainoastaan haittaa pelikokemusta. Pieni juttu, joka onnistuu lähestulkoon täysin pilaamaan muuten hyvän pelin.
Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!
-malone
Comments