Skip to main content

Länsimetroa odotellessa

 Moi,

Tällä viikolla vuorossa on jälleen Famicomia. Nyt katsotaan, millainen on Namcon vuoden 1985 kolikkopelikäännös Metro-Cross. Peli julkaistiin aikoinaan myös lännessä, kaikille kuviteltavissa oleville kotitetokoneille.

Metro-Crossin idea on, että Runner-niminen heebo juoksee metrotunnelissa esteratojen tyyppisesti rakennettuja asemalaitureita pitkin. Kenttiä on kuulemma 32. Radoilla on aikaraja, jonka puitteissa pitää selvitä maaliin. Joka neljäs rata on pidempi “checkpoint-rata”, joka toimii myös continue-pisteenä. Kolmelta edelliseltä radalta säästynyt aika lasketaan yhteen, joka toimii bonusaikana pidemmälle radalle, joten kannattaa pyrkiä minimoimaan mokat lyhyillä ja helpommillakin radoilla. Ukkeli juoksee automaattisesti ja pelaajan tehtävänä on vain ohjata ja hyppiä oikeaan aikaan. 

Kuulostaa helpolta, vai mitä? No ei, radat ovat täynnä esteitä, lipsuvia ja hidastavia lattialaattoja, monttuja, päälle vieriviä tynnyreitä, autonrenkaita ja ties mitä. Väärin ajoitettu hyppy tai yli jyräävä este pysäyttävät menon, joka taas hukkaa kallisarvoista aikaa. Jos aika loppuu, sähköshokki kärventää Juoksijan. Bonusesineinä toimivat tölkit, joiden päälle hyppäämällä aikalaskuri pysähtyy sekunniksi tai pariksi, rullalauta, joka vauhdittaa menoa ja ei tuumaa lipsuvista tai hidastavista laatoista mitään, sekä ponnulaudat, joista voi hypätä hauhdikaasi eteenpäin. Skeittilautaan liittyy kikka, jossa juuri oikein sijoittumalla pikselin tarkasti kahden laatan välissä olevalla mustalle viivalle voi huristaa menemään, eikä mikään este osu, koska ilmeisesti peli ei silloin osaa laskea, kummalla laatalla pelaaja kulkee. Ponnulaudat ovat monessa kentässä elintärkeitä, varsinkin, jos niitä on useita peräkkäin ja kentän suunnittelu edellyttää, että niihin on kaikkiin osuttava, tai aika loppuu. 

Tästä päästäänkin Metro-Crossin suurimpaan ongelmaan. Peli on melko karmaisevan vaikea. Meno tyssää jo alkuunsa ja kaikki kentät on muistettava ulkoa, muuten ei ole mahdollisuuttakaan. Tämä on tuttua 80.luvun kolikkpelimeininkiä, jossa ideana on hoonata taitoa äärimmilleen. Onneksi joka neljäs kenttä on checkpoint, muuten koko homma tyssäisi jo samoja alkupään kenttiä jauhaessa. Pelin suurin yksittäinen ongelma on elintärkeiden ponnulautojen outo ajoitus. Ne siis toimivat samaan tapaan kuin SMB:n jouset, eli napin painallus on ajoitettava, että se toimii. Tässä tapauksessa ajoitus tuntuu vaan jotenkin todella oudolta, enkä oikein missään vaiheessa saanut kunnon käsitystä, miten ja missä kohtaa sitä namiskaa on painettava. Esimerkkinä Marion jousi kyllä pelittää lähes joka kerta, kunhan sen vaan hoksaa, joten tässä tapauksessa se on vain todella outo. Monessa kentässä ne olisi vielä saatava onnistumaan useita kertoja ilman mokia. 

Ulkoasu on vuoden 1985 Famicom-peliksi varsin mukava. Hahmo on koominen laatikkoleuka ja spritet ovat melko yksityiskohtaiset. Pikku miinus tulee monotonisesta kenttäsuunnittelusta, samaa laattakuviota toistetaan loputtomiin. Toisaalta, semmoisia ne metrotunnelit ovat. Taustalla jauhava biisi on ihan menevä, muttei mitään klassikkoainesta.  

Metro-Cross on lähestulkoon todella hauska ja menevä tasoloikka/endless runner, joka on tietyllä tapaa vastaavan tyylisten modernien kännykkäpelien edeltäjä. Harmi, että ponnulautojen toiminta on nähty tarpeelliseksi tehdä turhauttavan tarkkaa ajoitusta vaativaksi salatieteeksi, joka ei tuo mitään lisää peliin, vaan ainoastaan haittaa pelikokemusta. Pieni juttu, joka onnistuu lähestulkoon täysin pilaamaan muuten hyvän pelin. 

Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!


-malone 


Comments

Popular posts from this blog

Vuoden 2021 Parhaat

 Moi, Hyvää alkanutta vuotta ja tervetuloa perinteiseen “vuoden parhaat” -gaalaani, jossa listaan menneen vuoden parhaita juttuja täysin mielivaltaisilla kriteereillä ja säännöillä, missä sattuu kategorioissa. Käydäänpä asiaan pidemmittä puheitta.  Vuoden parhaat pelit Tässä oli mukana kaikki, paitsi reroblogausten puolelle menevät tapaukset. Pelejä tuli pelailtua ihan mukava määrä, vaikka videopelit, tai pikemminkin sen alan seuraaminen aktiivisena “gaming” -harrastuksena on vähentynyt vuosi vuodelta. Keskityn nykyään lähinnä omiin juttuihini.  #1. Lost judgement Yagamin etsivätoimiston edesottamusten jatko-osa löytyy vähemmän yllättäen kärkipaikalta, Yksikään vuosi, milloin ilmestyy Yakuza-universumin peli tuskin säästyy tältä ilmiöltä. Luvassa oli jälleen riipaisevaa dramatiikkaa, kung fu-tappelua, minipelejä, loistavia hahmoja ja juonia, kaikki käärittynä mukavalta näyttävään pakettiin, jota on hauska pelata. Ensimmäisestä osasta parannettiin monella osa-alueella, mut...

Tutkapari

Otetaan tähän väliin unboksaus, ikäänkuin kevyempänä blogauksena parin pidemmän jälkeen. Nämä eivät ole tuliaisia sanan varsinaisessa merkityksessä, koska en roudannut niitä itse, vaan annoin suosiolla postin kuljetettavaksi. Siinä ne nyt kököttävät, kaksi pahvista “mailer" boksia (mailerin tarkoitus on pitää varsinainen laatikko kuosissa).  Vaan mitäpä lootista löytyy? Katsotaan: Kaksi kappaletta Megahousen Excellent Model -sarjan Kuroko’s Basketall -figuureja, ⅛ mittakaavassa. Kuroko ja Kagami, Seirinin dynaaminen duo ja sarjan päähahmot. Nämä ovat uudempia, tummalla peliasulla (tuo seirinin musta peliasu on muuten koko sarjan hienoin), figuista on myös aiemmin julkaistut versiot vaaleilla paidoilla ja housuilla. Kaikki vaikuttaa olevan kunnossa, mailereiden ansiosta myös laatikot ovat aivan koskemattoman näköisiä. Itse figuureissakaan ei ole valittamista, sculptaus on mainio, asennot luonollisen näköisiä ja maalaus oikein mukavaa jälkeä, mis...
Akiba’s Trip, osa 3.  Japanian matkakatsauksen kolmannessa osassa tutustutaan pelitarjontaan. Etenkin retro- ja käytetyt pelit ovat pääosassa, johtuen siitä, että ne sattuvat olemaan erityisen lähellä allekirjoittaneen sydäntä. Uusista peleistä paikan päällä kiinnostavimmat olivat limited edition -bokseja ja erilaisia animepelejä- ja visual novelleja. Muuten sieltä löytyy hyllyiltä ne ihan samat PS4 ja Switch -pelit kun täältäkin, eikä yhtään sen halvemmalla. Retropelejä halajavalle kaksi ilmiselvää ja isointa ovat legendaarinen, joidenkin hieman jo turistirysäksikin leimaama Superpotato ja Trader. Superpotato.  Tämä klassinen pelikauppa sijaitsee keskustan lähellä, vain pieni koukkaus pääkadulta sivuun. Aivan vastapäätä ovat edellisen blogin Akiba Cultures Zone ja Kotobukiya. Superpotato on viime vuosina kärsinyt turistirysän maineesta ja korkeiden hintojen syytöksistä, itse käyneenä pistän tämän jenkkituristien piikkiin: joitain vuosia sitten jenkit älysivät, että japan...