Moi,
Tällä viikolla on vuorossa pitkästä aikaa PS2:n peli. Tapani mukaan en ole liian ajankohtainen, joten mitään Halloween-teemaista ei ole luvassa, mutta ehkä aavistus jänskätyselementtejä kuitenkin. Katsotaan, miltä näyttää Capcomin Onimusha 2: Samurai’s Destiny vuodelta 2002.
Onimusha oli vuosituhannen vaihteessa yksi Capcomin “isoja” sarjoja, Resident Evilin ja Devil May Cryn ohella. Joku voisi luonnehtia Onimushaa vähän niinkuin Resident Evil Jaappanissa. Peleissä on kuitenkin eroja, siinä missä RE oli hidasta tankkimenoa, Onimushassa ei tarvinnut kääntyä kuin panssarivaunu ja liikkeetkin ovat livakammat. Sanoisin, että Onimusha on RE:n ja Devil May Cryn välissä. Vertailu sopii muutenkin, sillä kaikissa on kiinteät kuvakulmat ja hahmo liikkuu joko kokonaan tai osittain esirenderöidyissä taustoissa. Onimushaa ei ole näkynyt vuosiin, joten vain kaksi kolmesta on selvinnyt modernin pelibisneksen puristuksessa. Asian saattaa vaikuttaa juuri se, että Onimusha oli juuri siinä jänskätyspelin ja näyttävän toimintapelin välissä. Sarjan peleissä tehtiin myös erikoisia ratkaisuja, kuten Ranskalaisnäyttelijä Jean Renon tähdittämä kolmas osa, tappelu-spinoff, ynnä muuta. Moinen rönsyily ei taida enää sopia kalliiden kehityskustannusten konsoleilla. Onimusha 2:n tarina on irrallaan ykkösestä ja päähahmokin on eri, joten se soveltuu pelattavaksi sellaisenaan. Niin tein myös minä aikoinaan, kakkonen sitten vasta ykkönen. Edellis kerrasta on kulunut jo varmasti kymmenen vuotta, joten nyt oli sopiva aika tehdä uusi katsaus kun suuri osa yksityiskohdista on jo päässyt unohtumaan.
Tarina menee kutakuinkin näin: Reippaasti Oda Nobunagan näköinen samuraikenraali muuttuu demoniksi syystä, joka ei ihan selvinnyt alkudemon perusteella ja lähettää uuden epäkuolleista ja demoneista muodostuvan armeijansa valloittelemaan pitkin landiaa. Kohdalle osuu tietysti myös sankarimme Yagyu Jubein (Tälle miehelle sattuu ja tapahtuu) kylä, johon miekkamies on palaamassa reissultaan. On siis aika kostaa demoneille ja laittaa hommat järjestykseen. Tarinan liittyy myös ties mitä mystiikkaa ja taikavoimia, jotka liittyvät pelimekaniikkaan sillä tavalla, että Jubei oppii imemään voitettujen vihollisten “sieluja”, jotka ovat kokemuspisteitä, parannuspalleroita tai erikoisliikkeiden latauspalloja. Matkalla tavataan myös mukaan lyöttäytyviä hahmoja, kuten Ekei, kuuluisa keihäsmies, kyyninen palkkasotilas Magoichi Saika, ninja Kotaro (Fuuma?) ja Naissoturi Oyu, joka taitaa olla oikeasti Odan sisko, Oichi.
En muistanut, että pelissä oli näinkin paljon interaktiota sivuhahmojen kanssa ja niille voi raahata kaupasta ostettavia lahjuksia mielensä mukaan sillä välin kun retaleet lorvivat kylässä. Vastapalveluksena hahmot avittavat pelin aikana. Myös pahiksia ja pomoja löytyy. Näistä helposti mieleenpainuvin on useampaankin kertaan kohdattava teatraalinen Gogandantes, omien sanojensa mukaan paras miekkamies koskaan. Erikoisen pomovastuksen dialogi ja ääninäyttely on pelin kohokohtia.
Tästä päästäänkin itse peliin. Taistelu on sujuvaa ja Capcomin 3d toimintapelejä pelanneelle varsin tuttua. Kentät ovat haarautuvia putkia, joissa etsitään toisinaan vähän avainta tai vipua, jolla aukeaa reitti eteenpäin. Viholliset ahdistelevat jatkuvasti, mikä ei välttämättä ole huono juttu, sillä rahaa ja kokemuspisteitä aseiden ja varusteiden parantamiseen tarvitsee hieman grindailla, ainakin jos haluaa välttää ongelmat tiukemmissa taisteluissa. Toistoa tulee reilusti, eikä Onimushan pelimekaniikat pärjää moderneille genrensä kärkipään edustajille. Onneksi peli ei ole myöskään aivan niin tarpeettoman pitkäksi venytetty kuin suurin osa nykypelejä. Yhdessä illassa en tätä läpäissyt, mutta yli puolen välin taisi mennä, joten arvioin, että yhteen pelikertaan uppoaa ehkä 10-15 tuntia, tyylistä riippuen. Uudelleenpeluuarvoa on jonkin verran ja avattavat sivuhahmot ja tarinat tuovat lisää mielenkiintoa.
Onimusha 2 on PS2:n alkupuolen peliksi näyttävän näköinen. Ääninäyteltyjä pätkiä on runsaasti ja välivideot ovat aikaansa nähden näyttäviä. Musiikki ei jäänyt mieleen mitenkään erityisen loistavana tai kehnona. Pleikkarista otettiin myöhemmin irti paljon vaikuttavampaakin grafiikkaa, mutta ei tämä nyt huonolta näytä. Väripaletti on hieman turhan ruskea, sekä tapahtumapaikoissa, että vihollisissa. Tässä alkaa näkyä PS360:n “ripulinruskean” aikakauden elementtejä, mutta onneksi siitä ollaan vielä jokusen vuoden päässä.
Kaiken kaikkiaan Onimusha 2 on pätevä, muttei kuitenkaan loistokas toimintaseikkailu. Pelissä on hyviä juttuja, mutta aivan viimeinen silaus tai pelimekaaninen idea, joka nostaisi tämän muiden yläpuolelle ja nykyajan mittapuulla pelaamisen arvoiseksi puuttuu. Esimerkiksi ekassa Genjissä oli se “counter” -mekaniikka ja kauniit animaatiot. Jokin tämän kaltainen puuttuu. Ehkä siksi Resident Evil ja Devil May Cry ovat edelleen elävien kirjoissa, mutta Onimusha kuopattiin. Vuonna 2002 Onimusha erottui edukseen asetelmansa vuoksi, nykyään feodaaliajan Japania on peleissä enemmän, joten se etu on mennyt.
Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan.
-malone
Comments
Snou
Snou