Moi,
Tällä kertaa on vuorossa peli, joka ei paljon esittelyjä kaipaa. Capcomin vuonna 1990 julkaisema Rockman 3, meillä peli nähtiin vasta vuonna 1992, tietenkin länsimaisella nimellä Mega Man.
Famicom/NES Mega Manit ovat siitä mielenkiintoinen pelisarja, että ei tule toista mieleen, joka olisi saanut kuusi osaa samalle masiinalle ja joista kaikki ovat vähintään hyviä, ellei jopa loistavia. Jos mukaan laskee vielä Wiin Virtual Consolen 9:n ja 10:n, jotka ovat hyvin lähellä esikuviaan, niin samalla tyylillä tehtiin kahdeksan peliä. Pelin perusidea on kuitenkin niin toimiva, että tästä huolimatta samankaltaisuus ei haittaa, vaan on pikemminkin vahvuus.
Kolmas osa on kuitenkin lähes kaikkien mielestä ellei sarjan paras, niin ainakin kärkikahinoissa, useimmiten kakkosen kanssa. Itse olen samoilla linjoilla, kakkonen tosin vie voiton nostalgiasyistä, sekä yhden kolmosessa rassaavan pikkuvian takia (tähän palaan vielä). Minulla ei koskaan ollut kolmosta kersana, joten nyt oli hyvä aika tehdä hankinta ja samalla verestää muistoja aidon konsolin kanssa, sillä tähän saakka olin Wiin varassa. Kokeillaan siis, miltä Japanin versio tutusta pelistä tuntui.
Vaikka edellisestä pelikerrasta on jo aikaa, niin Mega Manin ohjaustuntuma ja meno on nini juurtunut lihasmuistiin, että mistään totuttelua ei tarvita. Pomojärjsestyskin muistui mieleen pikku hetken mietinnän jälkeen. Pari ensimmäistä kenttää sujahti lähes huomaamatta ja peli tuntuu edelleen yhdestä parhaimmista toimintatasoloikista koskaan. Ohjauksessa, tai pikemminkin ohjelmoinnissa on vain yksi “mutta” verrattuna sarjan muihin peleihin: Jos vaihtaa suuntaa ja ampuu nopeasti, niin peli ei rekisteröi käännöstä, vaan laukaus lähtee edelleen vanhaan menosuuntaan, vaikka varmasti painoi suunnan ennen laukausta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että peli ei rekisteröi suunnan muutosta ja laukausta samoin kuin kaikki muut sarjan pelit, vaan se odottaa että sprite itse kääntyy oikeaan suuntaan ennen kuin suostuu ampumaan oikein. Se siis ilmeisesti toteuttaa komennot eri järjestyksessä kuin muut pelit. Tämä johtaa ainakin meikäläisellä toisinaan siihen, että jos juoksusta aion nopeasti kääntyä ja ampua, niin panos lähtee vanhaan menosuuntaan. Se rassaa toisinaan hermoja ja pitää aina muistaa ettei saa painaa suunta+laukaus liian nopeasti, vaan on viivästytettävä laukausta hieman. Pelin PAL-versiossa tämä on vielä selkeämpi vika, sillä se toimii hitaammin ja ikkuna “vahinkolaukaukselle” on täten suurempi. Tämä on myös suurin yksittäinen syy, miksi pidän kakkosta (ja 9 &10) parempana pelinä. Samalla pitää todeta, että luultavasti monella tätä lukevalla ei ole aavistustakaan, mistä puhun, vaikka olisivat joskus pelanneetkin Mega man 3:a. Se on aika harvan, sarjan pelejä paljon pelaavan ongelma. 3 esitteli myös ensimmäistä kertaa Rush-koiran, joka toimii kamuna ja apuvälineenä, sekä liukumiskyvyn. Näistä kolmoselle on annettava plussaa suhteessa kakkoseen. Pärjään ilman liukuakin, mutta Rush on huomattava parannus verrattuna esineisiin “1”, “2” & “3”.
Muuten peli on juuri niin hyvä kuin muistin. Grafiikat ovat konsolin kärkeä, kuten myös musiikki. Ysärin Capcom teki ehkä parhaat pelimusiikit mitä on koskaan kuultu ja pelistä huomaa että tässä vaiheessa aletaan päästä vauhtiin. Kolmonen saattaa olla myös sarjan pisin peli, sillä ennen tuttua, todellista “jyvät akanoista” osuutta, eli Dr Wilyn linnaa, tässä pelissä kohdataan myös neljä pomoa Mega Man kakkosesta.
Tässä olivat päällimmäiset tunnelmat pitkästä aikaa pelatulle tutulle pelille. Mielipiteeni ei ole muuttunut, Mega Man -sarjan kolmas osa on yksi parhaista Famicom/NES peleistä, vaan ei aivan sarjan paras. Kaikesta huolimatta se ansaitsee klassikon asemansa ja on edelleen parempi kuin 99% saman tyyppisistä tasoloikista.
Siinä kaikki tällä kertaa. Kiitoksia lukijoille, palaan taas pian asiaan!
-malone
Comments