Uutta blogausta pukkaa. Tälläkään kertaa emme pääse ninjoista eroon, niitä kun tuppaa putkahtamaan esiin loputtomalla syötöllä. Tällä kertaa siirrymme vielä retrompaan, nimittäin aitoon 80-90 lukujen ninjabuumin aikoihin ja Sega Mega Drivelle. Katsastuksessa Segan oman trademark-sarjan kolmas osa, Shinobi 3.
Shinobi-sarja oli Segalle 80 ja 90-luvuilla lähes Sonicin vertainen lippulaiva, joka sittemmin on vaipunut melko unholaan. Minäkään en ollut pelannut aikoinaan kuin kahta ensimmäistä, jotka julkaistiin Master Systemille ja Mega Drivelle 80-luvun lopulla, sekä PS2:n uudelleenlämmittelyä, joka oli oikein hyvä, joskin melko armoton vaikeustasoltaan. Kolmas peli, Shinobi 3, Return of the Ninja Master julkaistiin 1993. Huomasin, että kolmosta pidetään sarjan parhaana ja se killuu myös lähes jokaisen "parhaat MD/Genesis pelit" -listauksen kärkisijoilla, joten otin sen testaukseen. Tässä siis mennään lähes kylmiltään 16-bittisen pelin maailmaan.
Homma alkaa jotakuinkin näin: Kumma terroristiorganisaatio, jonka ninjamestari Joe Musashi voitti edellisessä pelissä tekee paluun, joten on taas aika tarttua miekkaan ja tasoloikkia seitsemän kentän verran kukistamaan porukan johtaja. Historiallista tarkkuutta on siis turha odottaa, tämä on ehtaa 80-luvun tyylistä modernia b-elokuvaninjaa. Kentät ovat ulkoasultaan vaihtelevia, metsiköistä, luolista ja Japanilaistyylisestä ninjatalosta kaupunkimaisemiin ja salaisiin laboratorioihin. Mukaan mahtuu myös muutama autoscroller-kenttä, joissa ratsastetaan orhilla, surffilaudalla ja loikitaan romahtavan vuorenrinteen murikoita pitkin. Yllättäen autoscollerit olivat ihan mieluista vaihtelua, toisin kuin lähes kaikissa muissa tasoloikissa.
Grafiikat miellyttävät ainakin allekirjoittaneen silmää
Joe Musashilla on näin iäkkääksi peliksi mukavan vaihteleva liikevalikoima: hyppy, josta jatkona on ajoituksella toimiva tuplahyppy, seinähyppy (harvinaisen hyvin toimiva ja armeliaalla ajoitusikkunalla), juoksu ja hyökkäys, joita yhdistelemällä liikkuminen on keskiverto 16-bittistä peliä monipuolisempaa. Perushyökkäys on heittoveitsi (ammattilaispiireissä kunai), joka vaihtuu lähietäisyydellä miekan sivallukseen tai potkuun. Tuplahypyn aikana veitsiä voi heittää ikäänkuin viuhkana 8 kappaletta, joka on tärkeä taktiikka, tosin sitä pitää säännöstellä, koska heittoveitsiä on rajoitettu määrä. Viimeinen hyökkäys on hyppypotku, joka suuntautuu eteen alaviistoon. Kunaita käytetään myös tarttumalla kattoon, ja näin saadaan vielä lisää monipuolisuutta liikkumiseen. Näiden lisäksi vaihtoehtona on myös Ninjutsu-magia, joka on kerran kentässä käytettävä erikoiskyky, joita on neljä kappaletta:
- Jitsu of Ikazuchi: Salamaa muistuttava suojakilpi. joka kestää 3-5 osumaa.
- Jitsu of Kariu: Koko ruudun peittävät tulipilarit.
- Jitsu of Fushin: Kasvattaa hyppyjen pituutta ja korkeutta reippaasti.
- Jitsu of Mijin: Kamikaze-hyökkäys, jossa räjäytetään itsensä.
Näitä käytin lähinnä pomotaisteluissa, jotka vaikeutuivat loppua kohden sen verran, että taikoja todella tarvittiin. Pelissä on elämäpalkki, joten Contra-tyylistä "kerrasta henki pois" touhua ei tarvitse pelätä. Tämä kolmonen on ainakin muistikuvan perusteella muutenkin helpompi kuin ekat osat, joka on ainoastaan hyvä juttu, sillä haastetta löytyy edelleen, vaan tällä kertaa ei turhauttavaksi asti. Lisäksi vaikeustasoa ja heittoveitsien määrää voi muuttaa optionseista. (ja savescummausta voi harrastaa Steam-versiossa mielin määrin)
Ninjas vs Samurais
Kun pelin säännöt ja hienoudet alkoivat olla hallussa, Shinobista paljastui erinomainen toimintatasoloikka. Ainoastaan pari hitaampaa ja sokkeloisempaa kenttää tuntuivat pieneltä kauneusvirheeltä. Näistäkin yksi, eli Japanilainen ansoitettu talo oli miljööltään niin hieno, ettei se haitannut. Vain öljynjalostamon tyylinen kenttä ja sellainen tehdashalli olivat vähän ankean oloisia.
Surf Ninja
Graafisesti peli miellytti ainakin retroilijan silmää: spritet ovat tyylikkäitä ja päähahmo hyvin animoitu. Taustat ovat paikoitellen eräitä hienoimmista 16-bittisistä mitä on tullut nähtyä ja parallax-scollia löytyy vaikka muille jakaa. Äänimaailma on Mega Drivelle ominaisia pörinöitä, mutta soundtrackista jäi mieleen pari hyvää biisiä.
Minulla meni pari yritystä helpommalla vaikeustasolla, ennenkuin lopputekstit scrollasivat, mutta sen jälkeen kentät ja pomojen taktiikat olivatkin niin hyvin muistissa, ettei tämä enää tuntunut ollenkaan hankalalta, vaan erittäin miellyttävältä läpäistä uudelleen. Sanoisin, että tämä on retropeliksi vaikeudeltaan keskitasoa, jos pärjää Mega Manissa tai Sonicissa, niin pärjää tässäkin.
Mechagodzilla löytyy, olisihan se pitänyt tietää.
Lopuksi sanon sen, että Shinobi kolme meni heittämällä Mega Driven parhaiden pelien kirkkaimpaan kärkeen. Oikein harmittaa, ettei ole tullut pelattua tätä aikoinaan, kyseessä on ehdottomasti konsolin klassikko ja paikka siellä listojen top vitosessa aivan ansaittu. Suosittelen lämpimästi, jos tämän tyylinen peli kiinnostaa edes vähän. 5/5. Shinobin saa muuten Steamista alle eurolla, joten hintakaan ei ole este. Itsehän pelasin PC:llä, mutta tilasin silti aidon kasetin melko kovalla hinnalla ebaysta. :'D
Siinä oli tämän viikon blogaus, katsotaan, jatkanko retrolinjalla, vai keksinkö välillä jotain muuta, en tiedä vielä itsekään. Kiitoksia kaikille lukijoille!
-Malone
Comments