Lokakuun ensimmäinen blogaus on täällä ja kuten aiheeseen kuuluu Halloween-aikana, käsittelemme varjoissa viihtyviä hahmoja. Ei, ei vampyyrejä tai haamuja, vaan ninjoja.
Olen The Messengerin jälkeen edelleen ninja-modessa ja päätin ottaa tarkasteluun pelin, josta on pitänyt kirjoittaa jo useampaan kertaan: Testasin, miltä PS1:n alkuperäisen hiiviskelysarjan (Tenchu ilmestyi about 3-4 kuukautta ennen MGS1:a) eka ja allekirjoittaneen mielestä paras osa, Tenchu: Stealth Assassins tuntuu nykyään.
Tenchu on meikäläiselle pelisarja, joka on erityisen lähellä sydäntä useammastakin syystä. Se oli yksi ekoista PS1-peleistä joita pelasin, ilmestyi juuri sopivaan aikaan kun aloin päästä jyvälle Japanin peli-, leffa- ja sarjistarjonnasta laajemmin (kunniamaininnat Blade of the Immortal, Lone Wolf & Cub, Samurai Fiction ja Kurosawan kelat), hiippailupelit iskivät aika hyvin muutenkin, eikä vähiten MGS 1:n ansiosta. Myöhemmin Tenchun paikkaa sydämessä on vahvistanut tieto siitä, että sen kehitti aikoinaan esikoispelinään muuan Acquire, joka on myös kehittänyt sekä julkaissut mm. Akiba’s Trip -sarjan, josta olen kirjoitellut aiemmin jo vaikka millä mitalla. Akihabarassa majaansa pitävän Acquiren viimeisin tuotos on Octopath Traveller, joka on varmasti studion menestynein peli.
Tyrkkäsin Tenchun koneeseen ja aloin miettiä, miltä peli mahtaa tuntua nykymittapuulla, vahvat ruusunpunaiset nostalgialasit silmillä. Alkudemo ja etenkin musikki muistuivat heti kättelyssä elävästi mieleen, Tenchu ykkösessä on muuten oikein mainio soundtrack joka on samalla tunnelmaan sopiva, että hieman popimpi ja menevämpi kuin aito 1500-luvun luutun rämpytys yhdistettynä huiluun olisi. Tenchu on varmasti monelle tuttu pelisarja, mutta kerrataan nyt vielä, että kyseessä on 3d-hiiviskely, jossa Azuma-ninjaklaanin kaksi jäsentä, Rikimaru ja kunoichi Ayame hoitavat Lordi Gohdan vakoilu- ja salamurhahommia Sengoku-ajan Japanissa. Myöhemmin mukaan soppaan työntyy myös myös demoneja ja muita kummajaisia.
Vanha PS1:n muistikortin save oli edelleen tallessa ja samalla totesin, että kyllä tätä tuli pelattua aika reippaasti, kaikki tehtävät näkyivät olevan suoritettuna “grandmaster” -arvosanalla ja jokaista esinettä oli varustevalikossa maksimimäärä. :D Pelasin jokaisen tehtävän läpi uudemman kerran, tosin en aloittanut uutta peliä, vaan vetäisin helpomman kautta vanhalla savella ja übervarusteilla. Vuorottelin jonkun verran Rikimarun ja Ayamen välillä, nuorempana Rikimaru oli ehdoton suosikki, Ayamen teinityylinen sarkasmi joka dialogissa (nykymittapuulla englanninkielinen ääninäyttely liikkuu muutenkin kornin ja komedian välimaastossa, Ay dios mio!) ei oikein uponnut. Nykyään siedän paremmin. Peli myös muuttuu hieman hahmosta riippuen, vaikka molemmille on samat tehtävät, esimerkiksi pomotaistelut poikkeavat parissa paikkaa. Muuten suurta eroa ei ole.
Mitäs tästä nyt sanoisi itse pelin osalta? No, totean, että ikä näkyy ja tuntuu. Mutta, paljonko sen antaa haitata, on itsestä kiinni. Peliä ei voi parhaalla tahdollakan sanoa graafisesti vaikuttavaksi ja tankkikotrollit ninjalla tuntuu aluksi melkoiselta järkytykseltä, mutta pelissä on keinoja ikäänkuin lievittää tätä ongelmaa. Sen lisäksi kankeahko liikkuminen ja taistelu pakottaa hiipimään ja usean vastustajan kanssa taistelu on aina huono idea. Tässä ohjataan ikäänkuin tarkoituksella “oikeaan pelityyliin”, tietysti tehtävien suorittamisesta saatavan arvosanan (josta tulee ihan konkreettista hyötyä runsaamman esinesaaliin muodossa) lisäksi. Peli on siis siten aika vanhan tyylistä suunnittelua, eli huonosti pelaamisesta rankaistaan lisää, jolloin peli muuttuu entistä hankalamaksi. Samalla myös koko sarjan, ainakin minun mielipiteeni mukaan heikoin osuus, eli pomotaistelut ja niiden armottomuus muistui mieleen. Jos henki menee loppusuoralla, koko homma lähtee alusta ja mukana olleet esineet menettää, joten autosavea ei ole välttämättä hyvä idea pitää päällä. Toisinaan nirri lähtee jopa vähän ilman omaa syytä, koska kankeahko tappelu yhdistettynä PS1-ajan kameraan ja nälkävuoden mittaiseen stun lockkiin nostaa helposti verenpainetta, jos ei asennoidu peliin aikansa tuotteena. Toisaalta, parhaimillaan Tenchu on edelleen aivan loistava. Parissa parhaassa kartassa (minun mielestäni eka ja viides tehtävä) tunnelma on mahtava ja peli edelleen erittäin maistuva. Tenchu on muutenkin vahvimmilaan kun ninja soluttautuu kartanoon, jota vartioi porukka samuraita, yliluonnolliset viholliset ja ulkoilmakartat ovat koko sarjan ajan olleet heikointa antia. Myös tästä syystä pidän ekaa Tenchua parhaana: Kakkosessa ja kolmosessa oli liikaa muuta kun aidon tuntuista ninjailua.
Pelissä on kuitenkin ikäänsä nähden muutama erittäin hyvä oivallus: Hiivintäpelissä, varsinkin vanhassa, jossa havainnointikyky kameran ja piirtoetäisyyden vuoksi on olematon pitää olla joku mekaniikka joka avittaa pelaajaa pysymään piilossa ja antamaan tietoa, missä vartijat liikkuvat. Metal Gearissa oli tutka, joka näytti tasan tarkkaan vartijan näkökentän, Tenchussa abstraktimpi “ki-aisti”, joka näyttää vartijan etäisyyden numerona, muttei suuntaa. Tenchussa on kuitenkin enemmän työkaluja harhauttamiseen ja liikumiseen, mm. grappling hook, heittoveitset, savupommit ja oma suosikkini, myrkytetty riisipallo.
Loppujen lopuksi pelasin Tenchun mielelläni läpi, paria turhauttavaa paikkaa lukuunottamatta ja kokemus jäi helposti plussan puolelle. Tiedän, ettei välttämättä olisi jäänyt ilman nostalgiaa ja tietoa siitä, mitä on odotettavissa. Kuitenkin tällaisenaan ja henkilökohtaisena fiilistelynä peli on edelleen yksi suosikeistani, eikä se siitä muuksi muuttunut. Tulen varmasti vielä laittamaan Tenchun pyörimään vuosia tästä eteenkin päin.
Lopuksi vielä ninjatietoisku: Tiesitkös, että 80-luvun ninjaelokuvien legenda Sho Kosugi ja hänen poikansa Shane ovat tehneet pelin motion capturet?
Kiitoksia lukijoille, palaan piakkoin uuden blogin muodossa!
-Malone
Comments
Kuitenkin, mä olen oikeestaan ihan samoilla linjoilla sekä mainitsemiesi Tenchun vahvuuksien että heikkouksien suhteen. Pelissä on aivan älytönnnnn määrä siistejä juttuja, koukkuköysi ehkäpä yhtenä parhaimmista. Mahdollisia toimintoja oli myös tosi paljon, miekalla pystyi iskemään eri suuntiin ja muistanko oikein että peräti hyppyjäkin löytyi pari erilaista. Kyyryssä pystyi liikkumaan tekemällä kuperkeikkoja, ja ninjavälineistä löytyi vaikka mitä. Kontrollit oli vaan jotenkin mutiloitu niin hemmetin pahasti, että hommassa ei ollut mulle juuri iloa. Tankkikontrollit ei ollut edes musta pahin, vaan se yleinen kankeus yhdistettynä kaikkeen bullshitin määrään (instakill rotkot mm.) Ja tuo checkpointtien puute mikä etenkin juuri bosseissa sai ihan raivon partaalle. Bossit oli tavallaan jopa aika mieleenpainuvia noin muutoin, jos pelin mekaniikat olisivat soveltuneet ottamaan niistä enemmän irti.
Kaiken kaikkiaan Tenchusta päällimmäisenä jäi mieleen suunnaton harmistus. Tenchu on niin kunnianhimoinen ja oivaltava että paremmilla kontrolleilla se olis voinut vaikka olla klassikko, jos gameplayta olis hiottu enemmän.
Hyvä teksti jälleen! Herätti tuntemuksia :D